Toivutaan

Jep, reilu viikko suloista Suomea on takana. Vartalo on suomalaistunut moittettomasti, mutta mieli vaeltelee vielä Kolumbian viidakoissa, Kanadan salomailla ja Andien jylhillä rinteillä.
Mutta uskon ja toivon mielenikin rauhoittuvan. Motskarilla ajamisen intoon reissu ei ainakaan kielteisesti vaikuttanut. Moottoripyörä on ykköskulkuneuvo, jos haluaa kokea uusia maita mahdollisimman aidosti. Olen sen toki aina tiennyt, mutta nyt asia sai lisävarmistusta.
Varsinainen matkakertomukseni julkaistaan MotoYkkönen -nimisessä lehdessä tammikuusta alkaen. Suunnitelmissa on tehdä juttua parin viikon pätkissä, joten kuvakertomuksia tulee puolenkymmnetä. Moto Ykkönen on muuten Suomen vanhin ja paras motskarilehti, jos ette sattuneet tietämään.
Blogissani kerroin enemmän tunteistani ja fiiliksestä, mutta juttusarjassa kerron enemmän matkan vaiheista ja siellä sattuneista kommelluksista.
Eli eiköhän ole aika panna minunkin piste Pan Amerika blogilleni.

Se on täytetty!

Hieman yli 28.000 kilometrin suhaamisen jälkeen saavuimme maailman eteläisimpään kaupunkiin Ushuaiaan. Olo oli helpottunut, mutta pala nousi kuitenkin kurkkuun ja mieli oli haikea. Matka onnistui erinomaisesti, kaikki pääsivät terveinä perille.
Ihmisten ystävällisyys kaikkialla oli jotain aivan uskomatonta. Varmasti oman osansa ihmisten välittömyydestä johtui moottoripyöristä, sillä motskareissa kun on se jokin. Tuskin pikkubussilla liikkuessamme olisimme saaneet niin pontevasti myönteistä huomiota. Ihmiset vilkuttivat autoista ja tulivat kyselemään, mistä olette ja minne menette. Liikennevaloissakin sain monet kerrat selvittää Suomen sijaintia ja reissuamme. Kaikki toivottelivat onnea matkaan.
Monet ihmiset varoittelivat kaukaisemmista maista ja siellä liikkumisen vaarallisuudesta. Kanadassa ja Usassa pidettiin Meksiko Tijuanaa käsittämättömän vaarallisena paikkana, missä hengissä pysyminen olisi tuurin kauppaa. Meksikossa taasen sanottiin Guatemalan ja Nicaraguan olevan tosi vaarallisia maita. Panamassa peloteltiin Kolumbian sisseillä ja maantierosvoilla. Joidenkin mielestä Peru ja Bolivia olivat niin vaarallisia paikkoja ettei sinne kannata missään tapauksessa mennä ainakaan moottoripyörällä.
Ainut joka muutamaa meistä pyssyllä uhkasi oli Panaman poliisi. Siitäkin selvittiin parin tunnin viivästyksellä ja hirveällä säikähdyksellä. Joka ainoassa maassa meidät otettiin hymyillen vastaan ja tarjottiin neuvoja ja apua, vaikka emme niitä aina kyselleetkään. Tuli selväksi se, että ihmiset ovat pohjimmiltaan hyviä ja kunnollisia kaikkialla maailmassa. Onneksi kohdallemme ei sattunut poikkeuksia.
Blogin kirjoittaminen oli mukavaa, kun kommentteja tuli tasaiseen tahtiin. Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo. Kotiväen ja kavereiden mukana eläminen kannusti ja sainpa JMK:n porukalta herkistävän ja kannustavan kuvaterveisenkin.
Huomenna olisi tarkoitus lähteä kotiin päin, jonne saapunen puolenviikon hujakoilla.

Tulin Tulimaahan

Tuli tulluksi Tulimaahan, mutta tulta olen nähnyt vain tullikamarin kamiinassa. Raikas kevätsää muuttui vielä raikkaammaksi, kun Tulimaan siniharmaa taivas pudotti kylmät kyyneleensä matkamiesten päälle. Lämpö oli vaipunut jo alle kymmenen asteen, joten olo oli siinä mielessä kotoisa. Lampaita pampalla oli ja paljon, niiden haju tai tuoksu oli välillä yllättävän hallitseva. Tuli ihan lapsuus ja nuoruus mieleen. Lapsuuteni haisee tosiaankin lampaalta! Nyt tämän tutun hajun liittää kauniisiin muistoihin Nivalan lakeuksille ja lammaskatraan kanssa puuhasteluun. Totta vie, 40 vuotta sitten lampaanhaju ei ollut erityisen auvoisaa. Mutta sanonta: ”Aika kultaa muistot”, tuli kouriintuntuvasti koettua todeksi.
Niin, sinne Ushuaiaan on vielä reilut 200 kilsaa!

Matkaa jäljellä vajaa kolme prosenttia

Pitkäkin matka näyttää vähenevän. Enää on vajaa tuhat kilsaa jäljellä Ushuaiaan. Tänään näimme pampan ruohoa ja pensaita noin 800 kilsan verran. Andeista ei ole enää tietoakaan ja meri ilmaantui kytkinkahvan puolelle. Kartan mukaan kylmä ja sininen kaunotar on Atlantti.
Lampaita, nautoja ja vikunioita on näkynyt harvakseltaan, kuten myös erittäin kauniita hevosia nauttimassa pampan tuulisesta vapaudesta.
Ajamisessa tuli mieleen laulu, "Minne tuuli kuljettaa", sillä tuuli otti välillä väkevän otteen matkalaisista. Onneksi tie oli hyvää ja mieli muutenkin korkealla. Nyt majapaikka löytyi Puerto San Julianan kylästä.
Vielä pari kuvaa Chilen puolelta. Nyt tiedän missä on Raamatussa mainittu paikka, viheriäiset niityt ja virvoittavat vedet. Ilman muuta kyse on eteläisestä Chilestä. Sen verran satukirjamaisen upeita niittyjä ja puroja matkan varrella näkyi.

Argentiinan pusta?

Hukassa on laulussa mainittu Argentiinan pusta, mutta ruohoa ja pensaita kasvava pampa löytyi. Piti vaan ajaa jyräyttää Chilestä Andien yli itään. Eli viimeinen maa on nyt allamme, mutta matkaa jäljellä kumminkin reilut 2000 kilsaa.
Hieman ennen Andien ylitystä oli vuorten kainalossa mahtavan sininen järvi. Kerassaan upea nähtävyys, josta voi sanoa että se oli kaikkien maisemien äiti. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta syvänsiniseen vuoristojärveen. Takana lumihuippuiset Andit antoivat oman arvokkaan lisänsä maisemaan. Ikäänkuin pehmennykseksi tai vastakohdaksi aiemmalle olivat kirkkaankeltaiset pensaat, jotka reunustivat järven eteläreunaa. Ja kuin pisteenä iin päälle, järven pohjukassa oli hieno hiekkaranta, jossa oli kaikenikäisiä ihmisiä viettämässä sunnuntaita.

Yllätyksellinen Chile

Tie Santaigosta etelään löytyi pienellä hakemisella. Heti kaupungin ulkopuolelta alkoivat laajat viinitarhat. Keski-Euroopan rinteeseen perustetuista viinitarhoista poiketen köynnökset olivat erittäin tasaisella pellolla. Viinitarhojen välissä oli hedelmäpuiden ryhdikkäitä rivistöjä ja erilaisten matalampien vihannesten vehmaita penkkejä. Kaikesta näkemästäni huokui huolellinen asenne viljelytyöhön. Se mikä tehtiin, tehtiin kunnolla. Kun viini- ja hedelmäalue muutaman sadan kilometrin jälkeen alkoi loppua, tilalle tuli tutumpaa. Ohraa, kauraa, nurmea ja laiduntavia lehmiä. Myös tällä alueella ote työhön oli moitteetonta. Yhdessä ”karjachilen” kanssa alkoi myös viljellyt havumetsät. Useassa eri ikävyöhykkeessä kasvavat metsät työnsivät suora mäntyä rohkean pitkällä vuosikasvaimella. Voi että maauskoisen mieltä lämmitti.
Kuvassa Collipullin Esson pihalla koikkelehtinut töyhtöhyyppä, jolta puuttuu näköjään töyhtö. Enkä siitä hyypästäkään takuuseen mene.

Santiago

Meidän porukkamme on kahdessa osassa, koska muutaman oli pakko ottaa loppukiri työasioiden ja lentolippujen takia. Bemareita korjaillaan kovalla tohinalla ja minä hondamies olen odotellut, levännyt ja katsellut kaunista kaupunkia.
Chile on erittäin järjestäytyneen ja siistin tuntoinen maa, verrattuna reittimme varren muihin maihin. Tänne vois tulla vaikka uudetaankin.
Kuvassa santiagolainen rätkä ja kuva kaupungin keskustassa olevalta vuorelta. Täälä on kuulemma kuusi miljoonaa asukasta, jonka ukson huokeasti. Sen verran mahtipontiselle kaupunki keskusvuorelta näytti.