Isoa kiveä kiertämässä

Australia ?

2011-03-09T22:34:00.000-08:00

Tulikuumaan autiomaahan lankeava sade on pelastus alueen eläimille ja kasveille. Samainen sade on elähdyttävä voima myös ohikulkevalle motoristille. Kuumasta kasvillisuudesta haihtuva kosteus antaa voimallisen tunteen, joka usuttaa ajamaan eteenpäin. Eteenpäin, kohti uusia elämyksiä. Kuuman asfaltin luovuttaessa kosteutensa auringon armottomassa paahteessa, tapahtuu myös jotain, jota on vaikea selittää. Nopeasti haihtuva kosteus on yksi niistä tuoksuista, joka herättää kulkurin.
Elänkö tosiaan pelkästään tuoksuista? Entä mitä kokemus maksaa? Tuntemattoman vuoriston voimalliset näyt ja raikas ilma. Kuinka arvostaa tai arvottaa niitä? Euro, kymppi vai satanen? Sitä ei pysty kukaan sanomaan kokemushetkellä. Kokemusten arvoilla on taipumus asettua arvoisiinsa paikkoihin elämän myötä. Kannattaa aina arvioida kenelle ainokaista elämää elämme, itsellemme, kavereille vaiko yhteiskunnalle.
Kymmenen tuhatta kilometriä Australiassa on takana. Pyörä luovutettu ja sen huoltamattomuudesta saatu sanktio kuitattu. Mitä jäi mieleen? Paikoitellen mainioita maisemia, muutamia mukavia tuttavuuksia, mutta perusvireenä Australia on maa, johon minun ei tarvitse palata. Yksi maa muiden joukossa. Ei sen ihmeellisempi kuin monet muutkaan.
Vahvasti ylimainostettua on australialaisten rentous; tekopirteää keekoilua se on. Ja huiman hienot maisemat! Maailman tasaisin maanosa ei kykene henkeäsalpaavia näkymiä tarjoamaan, mikäli sellaisina ei pidetä lukuisia särkyneiden toiveiden majataloja kaukana outbackissa. Tällä maalla on ollut kultaiset päivänsä, mutta ne ovat himmentyneet globalisaation tehokkuusajattelun iskiessä kyntensä kaikkeen toimintaan. Feeling is out, money is in!
Tällä kertaa tämä tarina loppuu tähän. Olenhan jo kertonut likimain 40.000 kilometrin moottoripyörämatkoiltani kokemuksia. Mutta eihän sitä tulevaisuudesta tiedä! Jos vaikka lamppu syttyisi.

Tunteita kehiin

2011-03-09T01:17:00.000-08:00

Papukaijat ja muut pahaääniset linnut herättivät kuuden pintaan. Hyvä aika katsoa kotisuomen sähköpostit ja blogikommentit. Hidas aamu Desin kanssa maailmaa pelastaen. Tuntui taas että olen sittenkin oikeassa paikassa.
Hunter Walleyn viinitarhojen alla noin puolen kilometrin syvyydessä on hiiltä. Nyt kaivosyhtiöt haluaisivat käyttää uutta menetelmää hiilen energian saamiseksi talteen. Ensinnäkin hiilikerrokseen porattaisiin reikä ja perään työnnettäisiin räjähdysainetta. Näin hiilipatja saataisiin murrettua. Sen jälkeen reiästä tungettaisiin jotain myrkyllistä kemikaalia, joka vapauttaisi hiilessä olevan energian kaasuna hyödynnettäväksi. Des tuntui olevan pontevasti mokomaa asiaa vastaan.
Mietteissäni lähdin viinitarhalta Desin mainostamalle Putty Rodadille. Se on vuoristoisen alueen läpi kulkeva tie, jolla on paljon lupaava numero 69. Windsorin ja Singletonin kaupunkien välille tehty tie on kieltämättä eroottisen oloinen, kurveja ja kallistuksia, nousuja ja laskuja riittää. Tällä vajaan parin sadan kilometrin pätkällä ei bensaa myydä, mutta puolimatkassa saa purtavaa. Tie on ilman mutta reissuni kakkospätkä heti Great Ocean Roadin jälkeen. Hyväkuntoinen tie kiemurtelee kallioon louhituilla kielekkeillä, välillä tie sukeltaa laaksoon niin, että korvissa napsuu. Edessä on vaativa nousu seuraavalle harjanteelle. Nyt Windsorissa ihmettelemässä,löytyykö huominen navetta.

Viinialueen sydämeen

2011-03-08T01:35:00.001-08:00

Kellon siirto unohtui ja olin vasta hitusen ennen kymmentä museolla, mutta eipä hätiä mitiä. Mukava museo, sillä useisiin pyöriin liittyi selkeä tarina: tällä pyörällä on voitettu Castrolin kuuden tunnin ajo, tällä Tuutilla yksi engalsmanni loukkasi itsensä pahasti, tuolla Nortonilla ei hyvästä kuskista huolimatta pärjätty kisoissa. Tämä Ducati on viimeinen Mike Hailwoodin kunniaksi tehty malli eikä sitä olla koskaan pantu käyntiin. Kaikki museon pyörät olivat kuin tehtaan hihnalta tulossa. Tai uskon, että jopa paremmassa kunnossa, sillä 1950-luvun maalit ja viimeistelyn tuntien, moiseen hohtoon tuskin päästiin.
Aurinko paistoi ja matka jatkui halki kukkulaisen maaston. Välillä oli ihan vuoriston tuntuakin, mutta taasen laskeuduttiin mukavalla viljelyalueelle. Tienvarren mainoskyltit rupeavat jo ottamaan pattiin. Joka toisesta asiasta ovat tarjoamassa penaltya tai muuta synkeää sanktiota. Neuvoja, ohjeita suosituksia, mainoksia, suoranaista tuputtamista. Yksi oudoimmista tienvarren infotauluista minkä olen nähnyt: Kotiväkivalta on rikos ilmoita siitä numeroon … Tokihan näin on mutta rajansa kaikella. Toinen huippu: Mikä on tämän alueen korkein vuori? Viiden kilsan päässä oli vastaus ja siitä viisi kilsaa kyltti, jossa sanottiin tietokilpailujen pitävän hereillä ja hengissä.
Ajelin hissun kissun Hunter Valleyn viinialueelle ja olen majoittuneena Kurrayongan viinitilan vierasmajaan. Hulppea on tupa, vaikka bileet voisi järjestää. Lievä ero siihen mainitsemaani 1,8 metriä leveään lautakopperoon siellä synkeimmässä outbackissa.

Vaihtelevuutta näkyvissä

2011-03-07T00:20:00.001-08:00

Toowoombassa oli ihan mukava yö. Aikaisin nämä aussit ovat jalkeilla. Jo ennen kuutta kuutoskoneella oleva Muskelifalconit jyrähtelevät edestakaisin. Parhaimmat, turboilla varustetut pickupit kehräävät 320 hevosvoiman tehon ja vääntöäkin on mukavat 450 Nm. Ja kohta kuoroon liittyy järeämpi Kenworth ja White -kalusto. Mutta maassa maan tavalla.
Koko reissun ajan olen ollut melko säännöllinen. Illalla nukkumaan noin yhdeksän maissa ja ylös paikallisten kanssa rinta rinnan. Aamutoimien jälkeen olen ollut tien päällä noin kahdeksan aikaan. Työpäivän verran eli ilta neljään – viiteen kun ajelee, kuvailee ja haastattelee, niin tekee mieli etsiä Jotain View Inniä. Erilaisia näkymiä majatalojen nimien edessä olen nähnyt ainakin seuraavat: desert, city, mountain, country, lake, field, forest ja hill. Mutta kun näköalaa on mainostettava, niin nokkelahan siinä pitää olla että erottuu. Odotan innolla milloin tule boring- tai junkyard view inn eteen.
Ensimmäinen päivä Australiassa, että maisemat ihan oikeasti vaihtuivat. Alun tyylikkäistä vihannes- ja viljapelloista viinitarhojen kautta vuoristoiseksi metsäksi ja taas takaisin viljelyalueeksi. Nyt ymmärtää, miksi väki on pakkaantunut juuri tälle alueelle. Toinen mielenkiintoinen huomio oli Queenslandin osavaltion jonkunlainen takapajuisuus. Heti kun New South Wales alkoi, tiet muuttuivat paremmiksi ja kylien yleisilmekin oli jotenkin ryhdikkäämpi.
Poikkesin Toowoomban jälkeen Kiallan luomumyllyllä. Ostavat Suomesta luomukauraa, koska se on maailman parasta. Olihan melkoinen mylly, pussittivat kaikkea kuviteltavissa olevaa luomupopcornista ja luomulättyjauhoseoksesta alkaen. Tuotantopäällikkö neuvoi kaiken päälle toisen motskarimuseon matkani varrella. En ihan tänään ehtinyt, mutta huomenna heti yhdeksältä katselemaan.

Hienoja motskareita

2011-03-06T01:05:00.000-08:00

Löytyihän se majatalo ja koko reissun hienoin. Mukava nainen oli vastassa ja kiskaisi 95 taalaa luukusta. Mutta tilaa oli ja netti pelasi. Vaatteetkin kuivuivat melko lailla hyvään kuntoon yön aikana. Illalla sovin Australian Muskeliautomuseon johtajan kanssa aamuksi tapaamisen. Lähdin hyvissä ajoin ajelemaan sovittuun paikkaan, kirjoitin tien numeroita ylös ja piirsin muutamia hankalia risteyksiä Googlemapista ylös, mutta pitkäksi se meni. Pieni ketunlenkki pohjoiseen ja uusi yritys. Poliisikin pysäytti ja puhalluttui minut. Sain samalla uskonvahvistusta reittivalintaani. Oikella tiellä olin. Mutta eipä luikkia näkynyt paikalla. Yritin soitellakin tälle Jeff Bloomille, mutta tuloksetta. Suunnitelma B käyttöön, eli soitto Australian urheiluautomuseon vetäjälle Ian Bonelle. Hän selitti aussienglanniksi ajo-ohjeita ja paikannimiä pitkän listan. Sanoin jees ja lopetimme puhelun. Huokaisin syvään ja varmaan pudistin päätänikin. Mutta niin vaan reilun tunnin päästä ajelimme peräkanaa entistettyä Lakeside Racewayta kohti. Pieni pettymys oli tämäkin paikka, sillä netissä olleet kuvat olivat suunnitelma tulevasta museosta, joka tehtäisiin Australian vanhimmalle moottoriradalle. Lakesidessä ovat muun muassa viimeinen vanhan hyvän ajan F1 mestari Jim Clark ja legendaarinen Graham Hill ajaneet formula ykkösillä 1960-luvulla.
Ian tarjosi kahvit ja näytti oman historic-luokan kilpa-autonsa kuvia. Kovasti mies halusi, että pitäisimme yhteyttä. No kyllähän se passaa. Ja aikoihan Ian tulla Suomessakin käymään.
Ian vei minut kaiken päälle oikoteitä länteen vievän motarin alkuun, mikä teki mahdolliseksi sen, että ehdin tutustua Australian moottoripyörämuseoon. Olipahan kova juttu. Heti ovella vastassa Munh Mammuth TTS ja kaksi Brough Superioria. Nelipyttyinen Nimbus löytyi myös ja oikeastaan kaikki harvinaisuudet joista olin joskus kuullut. Mutta eipä ollut yhtään Uralia eikä Changjiangia.
Siitä Toowoombaan yöksi, saman tason kortteeri kuin edellinenkin, mutta aavistuksen huokeampi.
Ihmeellinen päivä: en ollut hiestä enkä sateesta märkä!

Kävin jo maalikylillä

2011-03-05T01:30:00.000-08:00

Soittelin kumminkin Billille ja niinpä hän vastasi ja toivotteli tervetulleeksi. Ehdin juuri Mt Archerin huipulle kun Bill sanoi lopettaneensa työt ja tulevansa minua vastaan vuoren juurelle. Siellä tapasimme kuin vanhat tutut konsanaan. Billin äiti on Etelä-Pohjanmaalta aikanaan Australiaan lähtenyt. Mukava perhe Louisilla ja Billillä, konttaileva tytär ja kymmenvuotias poika. Kävimme katselemassa taannoisen tulvan merkkejä ja tuhoja. Aivan ei ollut ennätykseen tulva noussut, sillä vuosina 1918 ja 1954 vesi oli joen pääuomassa käynyt korkeammalla.
Seuraavan aamun kuumuudessa vedin vermeet päälle ja hyvästelin Billin perheen. Eukalyptukselta ja sitä kautta myös saippualle tuoksuvassa vihreässä tunnelissa ajelin kohti etelää. Vastaan tuli hirmuinen määrä erikoiskuljetuksia poliisisaattueessa. Välillä lavalla oli kahdeksan metriä leveä dumpperin kuormalava ja välillä itse dumpperi hieman kapeampana. Saattoi olla, että olivat keränneet lauantaille mokomia kuljetuksia useamman, ettei arkipäivien liikenne turhaan ruuhkaudu.
Koukkasin uteliaisuuttani hieman sisämaahan ja sain kaksi jo kokemaani yllätystä eteeni. Vesisateen ja outbackin. Kovin on kapealla vyöhykkeellä itärannikolla varsinainen Australian moderni elämä.
Sadan kilometrin siirtymä sisämaahan on kuin aikaharppaus 60-lukuun. Löytyy kyliä, joiden suuruuden päivät ovat olleet ja taatusti myös menneet. Kyselin tyhmyyksissäni vesisateen kangistamana, josko jossain takamaiden pienten kylien Grande Hotellissa tai Outback View Inneissä olisi nettiyhteyttä. Ensimmäinen kysymys paikallisilta: Ni mikä yhteys? Selitettyäni mikä wlan on, yhdellä syttyi lamppu! Kyllä, kirjastoissa on. No onko teillä kirjastoa? Eipä satu olemaan, oli rento vastaus. Onneksi mulla on bensaa tankissa ja koloista tietä edessä...

Eikä vieläkään ihmisten ilmoilla

2011-03-03T16:39:00.000-08:00

Suunnitelmissa oli ajaa Rockhamptoniin Teppo Väntäsen veljen luo. Yrittelin soitellekin hänelle Emeraldista, mutta vastaajaan meni. Nyt pidän sadetta Duaringa kylässä. Ja minkälaista sedetta pidänkin. Tällaisessa sateessa ajettuaan on helppo käsittää, mistä ne kovat tulvat tulevat. Vettä tuli oistonaan ja paljon ja kymmenien kilometrien matkalla. Aina välillä pisarakoko hieman pieneni ja taajuuskin hellitti, mutta kohta taas sama armoton rummutus. Siinä tulee vettä mopedistin päälle ihan kiitettävästi kun yli 50-metrinen road train puskee vastaan kuoppaisella ja uraisella tiellä. On hieno harrastus konepyöräily!
Näkyvyys heikko, ilta painaa päälle, kengurupelko hiipii puseroon, jonne on mennyt jo aika paljon vettä. Melkein voisi sanoa kylmänkin hiipivän puseroon. Kysyn huoltarin pihalla olevalta mieheltä tietä lähimpään hotelliin. Neuvot oli Ok, mutta kaatosateessa missasin ensimmäisen risteyksen vartin harhailun jälkeen uusi yritys ja hotelli löytyi. Saavuttuani sisään, raveja katsomassa olleiden miesten joukossa kävi kohahdus. Dyyd ja meit sanoja singahteli vettä valuvaa olemustani kohtaan. Sain huoneen ja sellaisen, että mieleen jää taatusti kokemus Duaringa Hotellista. Huoneella leveyttä reilusti alle kaksi metriä, sillä syltäni riittää komeasti seinästä toiseen. Aulan katto vuoti, mutta paikalla oli ämpäri, jota tarvittaessa siirreltiin, jos vesinoro päätti muuttaa alastulopaikkaa. Mutta niinpä oli huoneeni kattokin harvanlainen. Mutta sen verran kattopahvit repsottivat että yhdistetty roskakori ja vedenkeräin saivat olla yhdessä ja samassa paikassa. Hotellihuoneen ovi on tehty viidestä ponttilaudasta. Ihan kelpo ovi estämään kaikkien vompattia isompien eläinten sisääntulot. Onko huvittuneisuus vai sääli se tunne, joka nyt jyllää sisälläni. Vessa on käytävällä samoin kuin suihkukopperokin ja rakennuksen nimi on hotelli ja huoneen hinta 60 taalaa. Ilman pitkään jatkunutta kaatosadetta tämäkin olisi jäänyt kokematta.

Outback

2011-03-02T15:46:00.000-08:00

Outbackissa kierreltyäni ja nimenomaan edullisia majapaikkoja etskelleenä olen huomannut henkilökunnan olemuksen hotelleissa ja ravintoloissa olevan iloisen, välittömän rennon ja avoimen. Juttuun tullaan taatusti, ainakin sillä small talk -tasolla.
Mutta ei kai rentous tarkoita sitä, että tiettyjä perusasioita jätetään tekemättä. Vaikka kuin ollaan rentoja tietyn tasoisesta siisteydestä on pidettävä kiinni. Eihän matkamieskään voi olla niin rento, että jättäisi osan laskusta ihan rentouttaan maksamatta.
Longreachissa huoneen hinta on 28 taalaa ja käytävässä olevasta kaapista, kerosiinipullojen sekä rakennusmateriaalin joukosta löytyi vedenkeitin. Näin ollen aamukahvi on varmistettu. Kopistelin keittimestä kuolleet russakat sun muut pörrinkäiset pois, huuhtelin pannua aikani ja keittelin kahvit.
Rentoa ja välitöntä palvelua! Mutta täytyy muistaa, että olen matkallani halunnut nimenomaan edullisen hintaluokan kortteereihin. Varmasti kalliimmissa paikoissa tilanne olisi hieman enemmän suomalaista tasoa muistuttavaa. Eli sitä saa mitä tilaa...
Varsin nokkela huomautus alakerran baarissa. Lapussa kerrottiin, että paikka menee kiinni illalla kello 23.00. Mikäli siihen mennessä et ole saanut tarpeeksi juomaa, tuskin olet sitä tosissaan yrittänytkään. Tästä neuvosta voisimme ottaa oppia Suomessakin, sillä aikainen känni takaa aikaisemman kämpille menon ja aikaisemman ylösnousun. Win-win?

Aboista ja sirkoista

2011-03-01T01:18:00.000-08:00

Lähestyminen Tennant Creeckiä paljasti karun totuuden: turistimesta. Jo kymmenen kilometriä ennen kaupunkia oli palkaatteja, jotka lupasivat yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista. Yritin tunkea itseäni reppuripaikkaan, mutta siellä oltiin siestaa pitämässä. Laskeudun puolisen kilometriä kaupunkiin ja otin rouheen lodgen. Tuntui olevan väkeä liikkeellä, viimein kämppä, ota tai jätä, hehkuttaa vastaanoton paljon nähnyt täti. En viitsinyt lähteä kiertelemään kylän motelleja. Löin kättä päälle 90 taalan huoneesta. Internettikin toimisi, tiedustelun jälkeen ehkä huomenna. Pääsivät ne avainkortit loppumaan selittä nainen ja neuvoo minut internetkahvilaan pääkadun varrella
No, iso huone ja kaikin puolin siisti. Ilmastointilaite pukkaa tyypillistä homeen, kosteuden ja tunkkaisuuden sekaista viileää ilmaa kämppään. Käännän kuitenkin laitteen pois päältä ja päätän nauttia ihoon liimautuvan Härmä-paidan antamasta nautinnosta. Ei tämä kuumuus mielestäni paha ole, ennusteen mukaan joku 35 – 37. Mutta tuo sade, joka on pyyhkäissyt kylän yli, tekee tunnelmasta kostean.
Lähden lampsimaan kohti neuvottua nettikahvilaa. En löydä sitä meno enkä paluumatkalla. Palaan naputtelemaan kämpille, josko se illemmalla löytyisi. Tarkentava kysymys, sama reitti ja nolla tulos. Kysyin paikalliselta ja hän kertoi paikan olleen kiinni jo pitempään. Pääkadun liikkeistä noin puolet oli lopettanut eli paikka oli myynnissä tai vuokrattavana.
Maailmanlopun ja epätoivon kylä on Tennant Creeck. Hirmuisen isoista alkoholin kaupunkiin tuomisesta varoittavista tauluista huolimatta kylä on täynnä kännissä tappelevia aboriginaaljea. Joukossa ei näy ainuttakaan vaaleaa pitkänokka. Panee taasen miettimään tätä rotujuttua uudemman kerran. Monikulttuurisuus? Ei se ainakaan täällä ole onnistunut. Mutta josko joku kertoisi minulle missä, niin sittenhän sitä olisi nätti verrata.
Eikan kans kerran pystymetsässä intettiin, haiseeko mustat veljemme ja sisaremme Afrikasta neniimme oudolle. Tasapeli taisi tulla,sillä Eikka sanoi että ei ja minä väitin joota. Nyt tiedän, että Eikka oli tavallaan oikeassa, sillä kunnon aboriginaali on pontevien odoorien isä ja äiti.
Yö on laskeutunut trooppisen autiomaan ylle. Sirkat sirittää, mutta en kuule niitä koska aboilla on edelleen kesken se vuosisadan suurin välienselvittelyt. Huutoa, parkua ja kirkumista. En ole kuunaan mokomaa kuullut. Ostin pitsan ja yrittelin sitä syödäkin ilman veistä ja haarukkaa terassilla. Mutta ei siitä tullut mitään. Koko ajan oli joku abo-lapsi mankumassa edes muutamaa palaa rieskasta itselleen. Mietin, että olenko tosiaan Australiassa? Fiilinki on kuin Altiplanolla, Bolivian köyhimmillä alueilla.
Shirley ja Ross kertoivat siitä, että abot kuljeskelevana kansana eivät oppineet sen enemmän oluen, viinin kuin edes kiljun tekoon. Nyt kun me valkoiset toimme viinan tänne, niin heillä nasahti ryyppy pohjaan oitis. Ja tänne motellin sisäpihalle kuuluu selvästi, että välienselvittelyssä on mukana molemmat sukupuolet ja kaikki elossa olevat ikäluokat. Ainut mistä saa selvää on: matö fakkö ja fak juu.
Viisaan valtiomiehen sanontaa ”Missä EU, siellä ongelma”, mukaillen, voisi ajatella että missä valkoihoinen on näyttämässä ”mallia”, siellä ongelma. Tuskin nämä abot täällä päissään tappelisivat jos me olisimme pysyneet kotiruudussamme.
Tikkuaskin kokoisia russakoita yrittelee kämpille, mutta torppaan ne kengän kärjelläni kylmän rasistisesti muualle.
Pikku hiljaa kaskaitten siritys voittaa abojen mekastuksen. Pari sälliä kertoo tuossa, että viime perjantaina oli palkkapäivä ja taalat painaa vielä abojen kukkaroissa. Samalla pojat selittivät, että abojen käyttäytymisessä tapahtuu valtava muutos muutaman kaljan jälkeen. Sopuisastakin sedästä tulee riidanhaastajien ykköskastiin kuuluva karpaasi, kunhan saa muutaman ryypyn.. Kummallista, totesimme molemmat.

Mt Isa

2011-03-01T00:28:00.000-08:00

Australia on netin suhteen melko takapajula. Langatonta verkkoa ei ole juuri missaan ja nama majatalojen koneet on tammosia kolikkorimpuloita. Mutta suomalaiskaupunkin Mount Isassa ollaan, trooppinen sade on huuhtonut Simpsonin autiomaan polyt pois. Mieli kirkas kuin tammikuinen taivas.
Kilsat on jo yli puolessa, mutta itarannikolla monta mielenkiintoista juttukohdettta viela kollattavana. Pitaa sitten panna teille enempi lukemista, kun saa oman koneen tulille.
Mutta on tuo autiomaa ISO!!

Retki ja maatilavierailu

2011-02-27T03:50:00.000-08:00

Aamulla kahvit ja pari paahtoleipää nautittuani suuntasimme Rossin ja Shirleyn kanssa yhden kaupan parkkikselle odottelemaan muita kerholaisia. Paikalle saapui kymmenkunta ikääntynyttä setää ja kolme tätiä. Kahdella tädillä oli oma pyörä. Ross piti oikein pienen perehdytyksen ennen kuin lähdimme ajamaan Glen Heleniin. Hän varoitteli tiellä olevista kivistä ja hiekasta. Minä vakuuttelin kerholaisille, että näin on, koska tulin sieltä eilen. Yksi kysyi tulinko Kings Canyonista. Myöntävän vastauksen saatuaan hän kyseli tien kuntoa ja totesi sen olevan suljettu tulvien raastettua sen pilalle. Mutta takuulla en nähnyt suljettu kylttiä siellä toisessa päässä, jollainen oli Alice Springsin puoleisessa päässä. Ei siinä muuta, mutta jos poliisit olisivat nähneet minun ajavan suljetulla tiellä, siitä olisi rapsahtanut tuntuvat sakot.
Iltapäivällä poikettiin yhdelle maatilalle tai nämä sanoo niitä stationeiksi. Kahden veljeksen farmilla olin pinta-alaa 5400 neliökilometriä ja Herefordeja 14.000 päätä. Poikien isoisän isoisä oli 1800-luvun lopulla tullut Liverpoolista ja asettunut taloksi noin 40 kilomteriä Alice Springsistä itään.
Tilalla oli lisäksi tuoreena syötäväksi tarkoitettuja viinirypäleitä 60 hehtaaria ynnä jonkun verran muutakin tuoremyyntiin menevää vihannesta. Siellä se omistajaisäntä sunnuntaina rassasi kourat ruosteessa jotain suuttimen kärkeä kuntoon kun tulimme paikalle. Rennon oloinen ukkeli, oli ollut pariin otteeseen mekaanikkona Dakar aavikkokisassa Chilen ja Argentiinan takamailla. Kova into oli mennä ensi vuonna taas mukaan.
Shirleyn laittama pottu ja soosi ynnä sipulipaistos oli oivallista. Kovin mukavan oloinen periskunta tämä Shirley ja Ross. Lujasti olen vongannut heitä Suomeen.
Tässä pitäisi huomenaamuna suoria viimeinen 500 kilsaa pohjoista kohti.

Liisan Lähteillä

2011-02-26T00:45:00.000-08:00

King Canyonissa katselin ja kuvasin auringonnousun. Melko lailla pystyyn se pomppasi vuorijonon takaa. Aamu-uinnin jälkeen tankkasin ja lähdin oikotietä myöten Liisan Lähteille eli Alce Springsiin. Kartassa tie näytti ihan hyvälle ja sitä se varmaan oli joskus ollutkin. Aavikon huimat sateet olivat huuhtoneet siitä hienojakoisemman aineksen pois. Pitkiä kivikkopätkiä ja alavammissa paikoissa sitten pölyhienoa hiekkaa vaikka millä mitalla. 170 kilsan taival otti nelisen tuntia eli oli siinä ihan kelvollisiakin pätkiä. Toisinaan ei voinut ajaa ku kahta kymppiä. Ja se otti pattiin, kun justiin semmosella kohdalla oli tiepuolessa kyltti: vähennä nopeutta! No saipahan taas sitä endurokokemusta ja maastoajoa. Mutta nyt tuntuu, että oisko ne kivikot ja hietikot kohta katseltu. Maisemien puolesta Kings Canyonin ja AS:n väli ei ollut kovin ihmeellinen. Pientä vuorentynkää, vihreitä kukkuloita ja pensaikkoa. Niin ja suuria villihevoslaumoja laukkaili aavikolla. Aika simpsakkaan näköisiä heppoja.
Tankatessa kyselin huoltarin pojalta ilmoista. Meinasi että yksi yö muutama päivä sitten oli pudottanut 120 milliä vettä. Nyt tien kunto oli helpompi ymmärtää. Loppupätkä AS:iin oli asfalttia, mutta useissa paikoissa oli vettä tiellä vaaksa jopa pari. Ja monessa kohtaa vesi oli tuonut alaviin paikkoihin hiekkaa ja kiviä, joita pillareilla parasta aikaa lykkivät sivuun.
Huomenna saisi lähteä paikallisen motskarikerhoin mukana sunnuntaiajelulle. Olen kerhon pj:n luona pari yötä. Kolme tuntia sitten en tuntenut miestä enkä hänen vaimoaan, mutta nyt tunnen. Konepyöräily yhdistää.

Kivi kierretty

2011-02-25T01:49:00.000-08:00

Kuin kunnioituksesta aboriginaaleja kohtaan, viimeisen sadan kilometrin matkan ajelin vain satasta, vaikka olisi saanut ajaa kovempaakin. Pohjoisterritoriossa pääteillä on 130 kilometrin nopeusrajoitus. Yritin eräällä levähdyspaikalla ajaa hieman ylemmäksi ottamaan valokuvia. Haaveeksi jäi välimallin enduromieheltä mäen päälle pääsy. Siihen istui Suzuki ja pikkuisen hiki virtasi ennen kuin sain pyörän nokan alamäkeen. Ja kuin varmemmaksi vakuudeksi poliisit olivat alhaalla odottamassa miten härmän sällin käy. Kun he havaitsivat onnistumiseni, he painoivat kaasua ja häipyivät itään.
Ja tulihan se Uluru näkyviin, paljon ennen kylää. Toki tiesin kiven isoksi, mutta en herran tähden tuommoiseksi könsikkääksi. Ikäviin asti sitä sai kiertää ja aina oli uuden näköistä muodostelmaa kiven kyljessä. Abojen pyhälle kivelle ei saa kiivetä eikä ihan läheltä kuviakaan ottaa. Kuvia napsin ja miehisen voiman paikalla hyppäsin pois pyörän päältä ja painoin käteni lujasti useiden minuuttien ajaksi Ulurun liuskekiviseen pintaan ja toivoin. Toivoin hartaasti sitä, mitä edes perikuntani ei tule koskaan saamaan selville. Vaikka kyseessä oli ”vain” maailman isoin kivi, kämmenet sen tulikuumaan pintaan painaessani tunsin jotain kummallista. Kiven kuumuus oli toki polttavaa, mutta se ei ollut ainoa tunne. Haluan uskoa ja uskonkin, että maailman suurimalla kivellä on muukin tehtävä kuin olla pelkästään ykkönen kokonsa puolesta.

Autiomaa

2011-02-24T03:31:00.000-08:00

Aamun valjettua lähdin ajamaan kohti pohjoista. Autiomaan aamu on paljon lupaavan kaunis. Se on kuin valkoisissa lakanoissa jäseniään oikova ujo neitsyt. Tuoksut, valot ja varjot antavat ymmärtää, että tulossa on jotain ennenkuulumatonta.
Pimeä salaperäinen yö outoine äänineen on voitettu ja vuorossa on jotain kaunista ja valoisaa. Aavikon aamussa mieli herkistyy havaitsemaan pieniä vivahteita, joita keskipäivän aikaan ei huomioisi. Aamulla sekä autiomaa että sen tarkkailija ovat valppaimmillaan.
Sitä mukaa, kun aamun pitkät varjot lyhenevät, käy autiomaan ote voimallisemmaksi, kuumemmaksi ja raaemmaksi. Enää ei voi puhua neitsyestä, on puhuttava maailmaa nähneen amatsonin tukahduttavasta syleilystä.
Niin kuuma ja polttava, suorastaan vastemielisen kova syleily on kuitenkin juuri se, minkä haluan kokea. Onko minusta ottamaan vastaan tämä tappavan kiihkeä halaus. Varjo häipyy alleni ja aavikon kuuma ote pysyy. Iloitsen siitä, että olen yhä siinä, keskellä kuumaa erämaata, yksin ja hengissä. Olen saanut tuntea jotain huiman ainutlaatuista.
Hymy nousee tukalan kypärän sisässä, kun huomaan varjon pikku hiljaa tulevan pois piilostaan pyörän alta. Ilta ja yö ovat onneksi tulossa. Tien päällä on onnellinen mies.

Ei palele enää

2011-02-21T20:57:00.000-08:00

Kuvissa on 18 heppainen Oliver ja sitten Chris sen hoppansa kanssa.

Traktorimuseo löytyi Kingstonin kaupungin laidalta. Kevin Geue oli haalinut 200 traktoria ynnä muuta reksvisiittaa muutamaan halliinsa. Moottorisahojakin löytyi lähemmäksi 300 kappaletta. Lammasfarmarina ja traktoriurakoitsijana itsensä elättänyt mies oli alittanut keräilyn jättämällä omat vanhoiksi ja pieniksi tulleet urakkakoneet itselleen ja ostanut uudet koneet suoralla kaupalla. Pikku hiljaa varastoon oli tullut hankituksi myös ihan ostamalla harvinaisia traktreita. Hieman on tilanpuute Kevillä, sillä ihan vierivieressä koneet peltihalleissa kököttävät. Nyt kun tilanpito ja urakointi ovat poikien vastuulla Kev aikoo keksittyä vaihtelemaan koneita. Muutamista lähes saman oloisista koneista saatetaan luopua ja tilalle hankitaan eksoottisempaa kalustoa.
Kovin oli Kevin ja nänen vaimonsa australianenglantia hankalasti ymmärrettävää, mutta kyllä siinä kuitenkin toisiamme ymmärrettiin.
Ennen neljää tuuppasin Suzukin keulan kohti Adelaidea. Ykstotisen tien reunassa oli kyltti: Loop road, joka houkutteli ajamaan meren puolelle. Puikkasin tälle soratielle. Tein vielä piston ihan hiekkarannalle, jotta vuokraamastani endurosta olisi jotain hyötyä. Mukava kokemus ”katsoa autiota hiekkarantaa” ja päästellä tasaista laskuveden paljastamaa hiekkarantaa. Kylteissä varoiteltiin, että pitää olla neliveto jos mielii pienimmille hiekkateille kurvailemaan. Kieltämättä viimeisten dyynien ylitys loop roadin ja itse rannan välisää olivat erittäin pehmeää hiekka, jossa kaksvetoisella autolla ois jäänyt helposti kiinni.
Nuhruinen hotelli löytyi 45 taalan hintaan. Täällä näkyy olevan sama systeemi hotelleissa aamupalan suhteen. Oleskelutilassa on kahvinkeitin, muroja ja jääkaappi vaatimatonta aampupalaa varten. Mikäs siinä, mulle oleskelutilan antimet tarjosivat iltapalankin. Ensimmäinen ihan kunnolla nukuttu yö takana.
Olin menossa Kangaroo Islandille, koska sitä matkaoppaissa niin kehutaan. Kysyttyäni asiaa muutamalta paikalliselta, jätän sen kuitenkin suosiolla väliin. On kuulemma turistirysien ehdotonta ykköskastia mokoma paikka. Luonto ja eläimistö ei ihmeemmin mantereesta poikkea, mutta rahastus on jotain, joka jää varmasti mieleen, meinasivat paikalliset.

Great Ocean Road

2011-02-21T02:38:00.000-08:00

Melkoinen kirkonkylä tuo Melbourne. Vaikka oli sunnuntai, niin väkeä oli kuin helluntaiepistolassa. Mietin vaan että mikä on tilanne arkiaamuisin. Mutta tuskinpa sinne kenenkää on arkiaamuna pakko mennä?! Usko loppui ja tutkin karttaakin välillä. Joo, Geelongista vasta alkaisi Great Ocean Road. Hieman varhain olivat panneet tien tosin alkamaan, sillä useampi kymmenen kilsaa piti tuupata ennen kuin oceanista näki edes vilauksen. Mutta onhan se turistioppaassa hieno sanoat että GOR on yli 250 kilsaa pitkä. Mutta olipa vaan melkoinen kokemus. Vaikka liikennettä oli paljon, niin siitä huolimatta pääsi kanttaamaan olan takaa. Sen verran pitkään mutkainen jyrkänneosuus kuitenkin jatkui, että makuun ja tatsiin pääsi hitaampikin=minä. Kyllä GOR on yksi makeimpia konepyöräteitä millä olen suhannut. Mutkat, maisemat ja tuoksut!
Mutta kaikki loppuu aikanaan, tasanko ja suorat tienpätkät alkavat.
Yö reppuripaikan makuusalissa maksaa 20 taalaa ja kahvit kuuluu kauppaan. Mutta ulkona mainostettu wlan maksaa kymmenen taala kolmen tunnin jakso. Kävin kolikkokoneelta nakkaan viestiä Sinikalle. Periaatteesta en maksa noin törkeää hintaa netistä.
Tuulta, sadetta ja 15 pinnassa olevaa lämpötilaa, eli ihan suomilukemissa mennään maanantaiaamuna. Mutta eipä auta ihmetellä. Kypärä päässä pakkailen pyörän ettei märkä tukka huurtaisi visiiriä heti kättelyssä. Taas tuli mieleen se harrastusten paremmuusjärjestys. Mikä ihme tässä konepyörässä viehättää.
Vettä ei kuitenkaan mahdottomasti tullut, mutta kylmä etelätuuli jaksoi puistella matkamiestä.
Melo lailla yksitotista ja mitäänsanomatonta oli matkanteko maisemamielessä. Puskaa, tasaista peltoa, lampaita ja mulleja. Tie viivoittimella vedetty noin 30 kilsan suoriin. Tuli mieleen Great Oceanroad missä eilen korva maata viistäen sai nautiskella.
Nuitten kuvien kans minä nyt oon pesussa. Tulukaan kahtoon paikan päälle kuhan tuun kotia!

Meinaa palella!

2011-02-20T16:58:00.000-08:00

Pilvipoutainen sunnuntaiaamu Wonthaggin kylässä on rauhallinen. Muutama riiuureissulta Holdeneillaan palaava sälli huudattaa hieman rengasta kadun kulmassa. Eilinen myrskytuuli on laantunut ja värikkäillä linnuilla tuntuu olevan toisilleen kovasti asiaa. Parin leipäpalan aamiainen on napattu ja nyt pitäisi tehdä päätös kierränkö Melbournen etelän kautta lautalla vai ajelenko läpi. Samalla olen tässä ynnäillyt aikataulua, jonka tekeminen ei olekaan ihan helppoa. Juttukohteissa tärvääntyy aina aikaa ja sitten haastattelut pitäisi naputella koneelle, kun tarinat on vielä tuoreessa muistissa.
Wonthaggi jäi taakse ja ilmakin oli mukavan kuiva. Kylmä etelätuuli vaan teki ajamisesta rauhatonta ja raskasta. Tien varren puista ja pensaista päätellen kyseisestä suunnasta on tuullut ennenkin. Kuvasin mahtavan puisen rautatiesillan kohta kylän jälkeen. Ohi olisin ajanut ellei eilisen viinitilan isäntä olisi sitä neuvonut.
Pistin nokkaani myös Phillipsin saarelle, mutta se näytti niin turistimestalle, että käännyin ennen siltaa takaisin. Reilut 40 kilsaa ennen Melbournea, jonka siis päätin kiertää kaupungin läpi, huomasin swap kyltin. Seurasin opasteita jo parkkiksella oli mahtavia ja eksoottisen näköisiä veekaseja. Autoja tuli ja meni, mutta käyntiäänistä päätellen ne eivät olleet ihan kesyjä kapistuksia. Silmääni pisti kolmikakkonen avo Ford aidolla lättäpääkasilla. Menin puhuttelemaan omistajaa, joka kertoi kolmen vuoden työn päättyneen aivan hiljattain. Auto oli tosi hieno, sopivasti laitettu. Heti kohta Chrisiksi esittäytynyt mies pyysi minua luokseen kahville. Sen teinkin ja siitä joksu lisää..

Pantiin tuulemaan

2011-02-18T23:45:00.000-08:00

Bairnsdalen aamu valkeni sateisena, mutta lämpimänä. Motellin vedenkeittimellä pyöräytin muutaman mukillisen kahvia suuntasin Suzukin keulan sateiselle länteen vievälle tielle. Ensimmäinen satanen meni sateessa, mutta sitten alkoi hitusen kirkastumaan. Melko lailla yksitoikkoista jollotusta matkanteko muutenkin oli. Tasaista kuin parhaalla Pohjanmaalla ja tiessä mutkia noin 30 kilometrin välein.
Kun sade loppui alkoi armoton tuuli. Puista tippui oksia tielle, mikä teki ajosta jänskää. Poikkesin Fosterin kirjastossa katsomassa seuraavan vierailukohteeni, Australian eteläisimmän viinitilan osoitteen. Samalla hoksasin kylässä olevat maalismarkkinat. Pitihän niitä ihmisiä käydä puhuttamassa ja valamassa uskoa luomuun ja lähiruokaan.
Windy Ridgen viinitilavierailu oli avartava. Wilsonin pariskunta vääntää kaiken kahdestaan, käsityönä kallista laatuviiniä. Tyytyväisyys paistoi pariskunnan ahavoittuneilta kasvoilta eli kun tekee sitä, mihin uskoo, säilyttää mielenrauhansa. Wonthaggin kylässä, huomattavan alkuperäisessä hotellissa juttuja naputtelen. Aamupala kuuluu huoneen 50 euron hintaan, mutta se pitää tehdä itse. Kävin tarkistamassa keittiön ja siellähän jukurtit, myslit, voit ja leivät valmiina. Samalla tarkistin alakerran baarin, pieni olut 3,8 paikallista eli ei mitenkään superhuokeaa. Katselin siinä aussijalkapalloa. Outo laji, kun pelaajien korvat pitää vetää ilmastointiteipillä kalloon kiinni, etteivät ne irtoaisi pelin tiimellyksessä. Kyläläiset varmaan ihmettelivät miksi minua nauratti miesten totinen taistelu nahkakuulan herruudesta. Ja nyt näyttää siltä, että McDonlds lakko murtuu, sillä kylän ainut wlan on siellä. Mutta yhteydet ystäviin ovat tärkeämpi periaatteet. Right?

Kuvassa vaihdan paitaa yhden redneckin kanssa Seldom Seenin huoltarin pihassa.

Pikkuteitä riittää

2011-02-18T08:46:00.000-08:00

Aamukahvin nautin Hanna-Mari, Chris, Elina ja Johannes Lathamin hyvässä seurassa. Johannes on kaurapuuromiehiä, mistä olen iloinen. Minulle riitti muutama mukillinen kahvia ja kahdeksan minuutin muna. Aamupalan jälkeen pieni kuvaussessio, jäähyväiset ja taipaleelle. Tie veti hyvin, sillä Ainselsta etelään oli näppärä rinnakkaistie, eli ei tarvinnut mennä kaupungin läpi.
Ravakkaa kyytiä päästelin etelään ja mietin, löytäisinköhän pienen ja hiljaisen tien Graeat Dividing Rangen ylittämiseen. Ja totta vie sen löysinkin. Suuntasin Cooman kaupungista länteen aussien alppialueelle. Jokainen puoti jo Coomassa, aivan sama oliko se hotelli, huoltoasema, kauppa tai kioski oli nimetty alppiaiheisesti. Maisema kutenkin oli kovinkin vaatimatonta alppiaiheiseen nimenantoon. Tirolilainen kyläkin löytyi. Jotenkin oikeilla Alpeilla kierrelleenä tämä tuntui semmoiselle koti-ikävän ja henkselinpaukuttelun välimaastossa olevalle puuhastelulle.
Bensaa tankkiin ja kanapiirakka poskeen Jindabynen kylässä. Pikkuisen piti kysellä tietä, kun taivas oli pilvessä eikä kylän keskustassa ollut viittoja edemmäksi. Heti alkuun huoltarin pojan neuvoma tie tuntui mieluiselle. Kapea asfaltti eikä vastaantulijoita, tie nousi mukavasti mutkitellen. Ja mahtavaa, soratie alkoi. Tasainen ja leveä soratie jatkui muutaman kilometrin, jonka jälkeen se kuin huomaamatta kapeni ja tuli koloiseksi. Edellisenä yönä oli yhden autohajottamosedän mukaan satanut kaksi tuumaa eli oisko se tuommonen 50 milliä. Sen kyllä näki tietä, pahoja veden syövyttämiä railoja siellä täällä ja laaksopaikoissa irtomaata, savea hiekkaa ja kiviä. Tie nousi ja pieneni. Heti kohtahan siinä tulee mieleen kusettiko se sälli minua. Yhdellä ohituspaikalla oli hirmunuori ja minunikäiseni nainen isolla maasturilla passissa. Kysyin heiltä, missä olen. Hekään eivät osanneet kertoa, mutta kohta taakse tuli toinen maasturi, josta ponkaisi ylikersanttityylinen, ikääntyneen oloinen partiolainen antamaan suomipojalle neuvoja. Hyvät neuvot sainkin ja uskalsin jatkaa huonoa tietä eteenpäin. Yks kaks pilvet väistyivät, aurinko valaisi eukalyptusmetsän. Keski-ikäisellä suomalaismotoristilla ajohaalareissa alkoi olla erittäin kuuma. Motoristin optimismilla ajattelin että seuraavan mutkan takaa alkaa alamäki, asfalttitie, vilpoisampi ilma ja semmoista. Mutta huonoa soratietä paahtavan auringon alla riitti hitusen alla sata kilometriä. Onneksi tankkasin edellisessä kylässä, mutta 20 litran muovitankin lepatus möykkyisellä tiellä pani miettimään, kauankohan tuonkin nyt kestää. Mutta maisemat olivat verrattomat. Aivan tavallisella kyykyllä tälle tielle ei kannata poiketa. Kaikkiaan soraa, kiveä ja savea kesti satakunta kilometriä, ennen kuin tie alkoi laskeutua rannikolle päin. Nyt sadetta pitämässä Bairnsdalessa.

Lintu nähty

2011-02-17T01:51:00.000-08:00

Mutta eipä unta tunnu tulevan. Alan pikku hiljaa keräillä tavaroita kasaan ja valmistautumaan lähtöön. Keitän vielä mukillisen kahvia, ennen kuin tilanne tuntuu sille että tie saa kutsua. Pikkuisen sataa ripautti, kun pakkailin pyörää. Mutta kuivana kuitenkin pysyin koko päivän.
Tie meni pitkin karua ylänkömaata. Kuivan näköisiä kukkuloita, joilla oli nautoja ja lampaita. Ja niitä oli paljon. Ensimmäisen 30 kilometrin aikana tien molemmin puolin oli eläimiä jatkuvana lauttana. Sen jälkeen alkoi metsäisempi vuoristo-osuus, jossa oli kenguruista varottavia tauluja. Ja eikös vaan kohta mokomia pomppinut sinne tänne. Hankalampia ne on väistää, kuin porot. Tiepuolessa oli lukuisia eriasteisessa mätänemistilassa olevia vallabeja ja kenguruita. Yks kaks tie lähti laskeutumaan ja laakso näytti olevan sumua täynnä. Pitihän siitä kuviakin yrittää ottaa. Tie luikerteli alas, niin pohjalla oli tosiaan sumu, joka haittasi näkyvyyttä. Kosteus tiivistyi visiiriin ja vaatteisiin. Laakson pohjalla oli joki ja tiepuolessa tulvan korkeudesta kertovia mittakeppejä. Varsin pian tie oli takaisin ylängöllä, missä oli valoisa pilvipouta.Nyt ollaan Canberrassa.Äkkikatsomalla erittäin kaunis kaupunki. Kaunein tai komein mitä minun eteeni on sattunut. Kaskaat huutaa simona puissa ja kakadut rääkyvät omiaan. Eli elämän eksotiikkaa.

Kostea maa

2011-02-16T15:23:00.000-08:00

Sydneyn ilma näyttää sellaiselle, että aurinkolasit otin ihan turhaan. Oikeastaan mulla on kahdetkin aurinkolasit, sillä olenhan optimisti luonteeltani. Lentoaseman betonipihalla on isoja lammikoita, mutta muuten pinta näyttäisi olevan kuivaa. Hieman on lehtiä karissut puista maahan, mutta kaikki on kuitenkin kovin vihreää. Lämpöä lienee joku rapiat 20 astetta, joten eiköhän se tästä lähde lutviutumaan. Nyt vermeet reppuun ja taksia etsimään.

Niinhän siinä kävi että egyptiläiseltä nasserilta näyttänyt taksikuski hitusen taisi jymäyttää meikäläistä. Mittaria ei muistettu panna heti päälle ja sen huomattuaan poitsu totesi reitin olevan niin tutun että 35 paikallista se tekee. Aikansa harhailtuaan ja särkyneellä suurennuslasilla valtavaa karttakirjaa tutkittuaan hän sanoi, että maksa vaan matka pois ja häivy, sillä olemme tosi lähellä motskarivuokraamoa. Kehotin nasseria kuitenkin ajamaan perille asti. Siinä ajaessaan hän manasi kaikki motoristit rikollisiksi huumekauppiaiksi, jotka nussivat kylän komeimpia naisia. Oli siinä mulla hieman vaikea tilanne olla vaativaa asiakasta, kun taksikuski on taluttamassa meikäläistä nisklaukaukselle. Sen verran sain armoa, ettei teloitus tapahtunut siinä samassa. Ja syy oli se, että nahkaani ei olla kuvitettu tatskoilla.
Suzuki löytyi, mopolle näyttävä nuhruisen valkea erämaitten armoitettu kulkuri. Kangaslaukut sivuilla herättivät hilpeyttä, mutta muutaman kerran niistä tavaraa ottaneena ja asiaa pitempään pohtineena alan taipua oikeiden matkapyörien kohdalla kangaslaukkuun. Kerron myöhemmin lisää laukuista, kun ensisäikähdys/ihastus on tasaantunut.
Vasenta puolta oikealle ja Blue Mountainin viittoja seuraten oli vuokraamon ohje. Ammuliikenteeseen oli onneksi ehtinyt muutama muukin, joten ei tarvinnut yksinään nelikaistaista tietä suhata. Liikennemerkkeihin ja varoitustauluihin aussit ovat vähintäänkin yhtä innostueita kuin me. Nopeusrajoitukset muuttuvat tavan takaa niiden noudattamista valvotaan hillittömällä kamera-arsenaalilla. Toisaalta 650 Suzuki ei innosta vetämään nopeutta paljonkaan kolminumeroisen puolelle.
Yli sata kilsaa piti ajaa, ennen kuin omasta mielestäni olin sinisllä vuorilla. Ensimmäinen huippumesta, Echo Walley oli pilviä täynnä. Aikani odottelin tulisko tasaisesti mataavaan pilvilauttaan sen verran rakoa, että pääsisin nappaamaan kuvan kolmesta sisaruksesta. Nämä siskokset ovat aboriginaalien käsityksen mukaan kovaa valuttaa heidän pyhäpuolen sembaloissa.
Seuraavalla vajaa kymmenen kilometrin pistolla tärppäsi, Grand Canyon oli pelkästään kuivaa ilmaa täynnä. Huimat olivat maisemat. Maisemat muuttuivat koko ajan, sillä esimerkiksi Katoomban kaupunki on yli kilometrin korkeudella merenpinnasta. Nousun huomasi lämpötilassa, pyörän vedätyksessä ja kasvillisuudessa.
Hitusen hankala pyörä tuo Suzuki. Kun ajat 80 kilsaa tunnissa, niin on tosi hieman päättää etenetkö suurimmalla vai toiseksi suurimmalla. Kun rajoitus on sata tai 110, vitonen on luonteva pykälä. Muuten pyörä on ihan näpsäkän tuntuinen, mitä nyt yksi ja sama vika kuin muissakin eli aivan liian iso ykkönen.
Poikkesin tieltä numero 32 kohta Hartleyn jälkeen etelään. Tie pieneni, mutta pinta pysyi hyvänä. Liikenne hiljeni olennaisesti, joten poikkeama oli mieleeni. Seuraava aprikointi oli Hamptonin jälkeen, tehdäkö koukkaus etelään Jenolan luolille. Kun aikaa oli, jatkoin onnekseni pitemmän kautta. Sikasiistiä tietä riitti reilun 39 kilsaa ennen luolia. Jyrkkää alamäkeä vuoren seinämään koverretulla kapealla tiellä, jolle asuntovaunun hinaajia ei päästetty. Tuli sellainen etuoikeutettu olo, jälleen kerran. Voimakas eukalyptuksen tuoksu, oksistossa syöksähtelevät värikkäät linnut ja koalakarhuista varoittavat liikennemerkit tekivät taipaleesta mieleenpainuvan. Tie olin paikoin erittäin kapea, tuskin yhden auton levyinen, mutta hyväpintainen. Ainut haitta oli asfaltille tipahdelleet eukalyptuksen kuoret, jotka liukastuttivat ajorataa paikoitellen.
Jenolassa olikin sitten luolia oikein roppakapupalla. Kymmenkunta luolaa käsittävä kokonaisuus tarjosi mahdollisuuden viettää pitkä päivä geologiaan perehtyen. Opastetut kierrokset lähtivät tietyllä kellonlyömällä, jolloin koko päivän ajan oli mahdollisuus yhyttätyä mukaan. Pääpaikalle ajettiin itälaidalta sisään reilun sata metriä pitkän luolan läpi. Jos siinäkin riitti ihmettelemistä suoalueen kasvatille.
Luolilta kohti Oberonia suunnatessani alkoi sade. Aluksi tuskin ollenkaan häiritsevänä lämpimänä ripotteluna. Kaupungin lähestyessä pisaratiheys kasvoi ja bensaa tankatessa piti katsoa katoksellinen huoltis, ettei menovesi olisi lantraantunut. Hauskan outoa englantia puhuvat huoltarin tytöt neuvoivat Royal Hotelliin, kun kyselin edullista majapaikkaa. Poikkesin kysymään ja 30 paikallisella eli noin 20 eurolla mulla on mukava kämppä. Lämmitys hoituu sähköpatjalla ja kusiputka suihkuineen löytyy käytävältä. Mutta eihän pikkurahalla voi vaatia täydellisyyttä. Ja vettä tulee edelleenkin, mutta ei uutisista tutulla australian mitalla.
Ohjeen mukaan läksin lampsimaan muutaman korttelin päässä olevaan ravintolaan, jossa olisi kylän ainut wlan-yhteys. Paikka aukeaisi vasta ilta seitsemältä, joten piti käveleskellä ajan kuluksi. Vartti yli seitsemän kysyin paikalle tulleelta poliisilta kyseisen paikan kohtaloa. Hän vakuutti siellä olevan internetin, mutta oisko omistajalle tullut jotain kun ei saanut ovea auki. Puoli kahdeksaan siinä lipan alla kyhjötin ja painuin nukkumaan. Paluumatkalla poikkesin ostamassa vettä, leipää, kahvia ja makkaraa paikallisesta kaupasta. Australia vaikuttaa kalliin puoleiselle maalle, sillä litran vesipullo maksoi hieman yli kaksi euroa, 200 gramman salamipötkö neljä euroa ja sadan gramman pikakahvipurkki samat neljä euroa. Mutta saattaahan tässä olla se outback-lisä. Onneksi mokomaa lisää ei ollut hotellihuoneen hinnassa.
Kävin vielä varmistamassa pyörän pihalla pysymistä pienellä vaijerilukolla.
Kello alkaa olla neljä aamulla ja olo on virkku, joten päätin keitellä aamukahvit aulassa. Lattialankun narahtelivat uhkaavasti paksun kokolattiamaton alla kun hiippailin keittopuuhiin. Illalla narinaa ei huomannut, kun terassilla istui ukkoporukka olutta ryystämässä. Sade on tauonnut, mutta asfaltti kiiltää liukkaan näköisenä katulamppujen kelmeässä loisteessa. Pikku hiljaa kadulle alkaa tulla elämää. Leipomon auto taitaa juuri nyt peruuttaa piipityksen säestämänä hotellin takaovelle. Toista kuppia noutaessani hoksasin hyllyn päällä leivänpaahtimen. Kaksi ensimmäisitä palaa meni umpimustiksi, mutta seuraavien kanssa osasin olla tarkempana. Nyt on aamupala syöty, kello viisi ja ulkona pilkkopimeää. Pitänee vielä yrittää unta.

Sydneyssa

2011-02-15T12:52:00.000-08:00

Tuhruisen lammin Sydney otti matkamiehen mukisematta vastaan. Edelleenkaan ei loydy wlan paikkoja, joten panen nailla ilmaiskoneilla jotain viestia kehiin. Odottelen tassa parasta aikaa, etta motskarikauppoa avais ovensa ja paasisin baanalle.

Bangkokissa menossa

2011-02-15T00:59:00.000-08:00

Piti turvallisuussyista kayda nayttamassa lapparia Bangkokin security sedille ja tadeille. Pari tuntia aikaa istuskella ja oikoa jalkoja,sitten on toinen 11 tunnin nakki Sydneyhyn. Tulihan tuossa karttaa lennon aikana katseltua ja huomattua etta teita piisaa. Meinaa olla jonkun sorttista ongelmaa oman koneen wlanin kanssa, mutta jospa se Australiassa aukeaa.

Laukku kiinni

2011-02-13T05:35:00.000-08:00

Nyt alkaa olla kamat kasassa. Vuorokausi lähtöön ja vartalon valtaa se sietämätön odotuksen tunne. Lento lähtee maanantaina kello 17.00 ja perillä olleen keskiviikkoaamuna kohta kuuden jälkeen.
Kovin paljon mokomalle reissulle ei kannata ottaa tavaraa mukaan ja olen kuullut Australiassakin oleva kauppoja.
Sen verran silmittelin karttaa, että hurautan heti aamusta Sydneystä nelostietä länteen reilut 200 kilsaa. Sitten vois ruveta kortteerin etsintään Sinisiltä Vuorilta eli Blue Mountainsin alueelta.

Australia kutsuu

2011-02-01T09:10:00.000-08:00

Tai ei se mitenkään havaittavasti tai kuuluvasti kutsu, mutta mielessäni on jo pitempään pyörinyt tuon ammoisen rangaistussiirtolan tarkempi koluaminen. Nyt teen esimatkan ja jos manner tuntuu kiehtovalle, palannen pölyisille aavikoille, kosteisiin metsiin ja hohtaville hiekkarannoille ajan ja puolisoni kanssa.
Yksi syy lähtööni on se, että sen verran olen poikasena kiviä pellosta vääntänyt, että maailman suurin kivi eli monoliitti oli nähtävä.Tietokirjojen mukaan se on punertava ja melko lailla keskellä Australiaa. Kolmen vuoden jatko tupakkalakkoon teki reissun mahdolliseksi.Lähtö näyttää olevan 14.2. ja paluu suunnilleen reissun loputtua.

2011-01-21T14:52:00.000-08:00

Jatkoa seuraa

2011-01-11T06:17:00.000-08:00

Saattaa olla ja onkin, että ensi kuussa tähän osoitteeseen alkaa napsahdella taas kokemuksiani matkalta moottoripyörän kanssa. Pysykää taajuudella...

t. Visa

Peiton alle Suomeen

2010-05-03T15:11:00.000-07:00

Vappua Obanissa vietettiinkin lauantai-iltana. Meno ja meininki oli tutun äänekästä. Mutta ei se sen ihmeemmin haitannut. Sunnuntaiaamu valkeni tutuissa merkeissä. Tarkoitus on ajella Glasgowiin yöksi, mutta ei suinkaan suorinta tietä. Muutamia yksikaistaisia teitä olen kartasta silmitellyt, joita myöten voisi viimeisen mailit taittaa. Aamulla olisi sitten pyörän luovutus ja kahden maissa pitäisi olla jo lentokentällä.
Kymmeneen ajopäivään mahtui yksi poutapäivä, jolloin vettä ei tullut ajomme aikana tippaakaan. Monena päivänä sade oli sen verran vähäistä ettei siitä ollut muuta haittaa, kuin tien pinnan märkyys.
Mukavia pikkuteitä sujui viimeiset parisataa kilometriä. Oikotietä olisimme selvinneet puolta lyhyemmällä matkalla. Loch Awen kaakkoisrantaa menevä tie Fordin ja Cladichin kylien välillä on huonokuntoinen eikä näköalaa ihmeemmin ole, vaikka karttoihin tämä tie on kuitenkin merkitty maisematieksi. Pitkin järven rantaa oli pieniä leiriytymisalueita, joilla kärvisteli skotteja telttoineen ja onkivapoineen kolmiasteisessa vesisateessa. Jotkut olivat saaneet nuotionkin pystyyn ja tuoksusta päättelin ettei kalaonni ole ollut vapun tienoolla suopea. Selkeä käristemakkaran tuoksi tunkeutui kutsuvana kypäräni sisään.
Sen sijaan Arrocharin ja Helensburghin välinen maisematie on kaunis ja mukava ajaa. Kurveja siinä ei valtavasti ole, mutta äkkijyrkkiä pieniä mäkiä senkin edestä, niitä joiden ylitys kutittaa mahanpohjaa.
Kun ympyrä sulkeutui maantieteellisesti, eli olimme ajelleet vajaan 1800 kilometrin lenkin Skotlannissa, sulkeutui ympyrä myös säätieteellisesti. Ensimmäisen ajopäivämme ehtoopuolella lämpötila painui kolmeen asteeseen ja vettä tuli. Yrittäessäni etsiskellä Glasgowin kylmässä vesisateessa tien numero 801 viittaa, huomasin lämpötilan olevan kolmessa asteessa. Liikennevaloissa odotellessamme näin kuinka tankkilaukun päälle kerääntyi pieni vesilammikko. Kauaa se ei ollut pelkkä vesilammikko, sillä taivas antoi veden kyytipojaksi näpsäkän kerroksen rakeita. Kuin ilahduttaakseni ja rohkaistakseni itseä matkantekoon, pyyhkäisin sohjon pois tankkilaukun päältä ja ryhdistin sen pintaa niin, ettei siihen enää pääsisi lammikkoa syntymään. Luovutuspäivän aamu valkeni ensimmäistä kertaa reissumme aikana kirkkaan aurinkoisena. Lämpömittari oli tosin valahatanut hieman pakkasen puolelle, mikä onneksi hieman lohdutti.
Reissu oli mainio, kokemuksia ja muutama tuttukin taisi tulla. Nyt köllöttelen paksun peiton alla kotona. Oli mukava käydä suihkussa, kun ei tarttenu vehata niitten hanojen kanssa. Että tämmönen reissu tuli nyt ja kuulemiin. Hyvää kevväjatkoa.

Vappu- ja muita havaintoja

2010-05-01T04:30:00.000-07:00

Vappuaaton iltaa täällä ei näytä juhlivan kukaan. Yhdeksään mennessä kylä alkoi hiljentyä eikä humalikkoja näkynyt ihmeemmin. Lähdimme hitusen liian myöhään iltasyönnille, sillä lähes kaikkien paikkojen keittiö oli mennyt kiinni jo yhdeksältä. Muistimme onneksi yhden fish and chips –paikan hotellimme lähellä. Tutkimme pikaruokapaikan näyteikkunaa huolella ja parit fisut ja potut matkamme aikana popsaistuamme päätimme panna hulinaksi ottamalla Vapun kunniaksi rehdit pitsat.
Marssimme sisään, jossa vaaksaa minua pitempi pystytukkainen, harteikas, tuimailmeinen karpaasi kyseli toiveitamme. Oli outo tunne minulle selitellä yläviistoon ruokapaikan pitäjälle toiveitamme. Oudolla kielellä esitettyihin vastakysymyksiin en uskaltanut vastata muuta kuin jees ja jees. Ja kohta alkoi upporasvapata porista skotlantilaisen iloisesti. Vajaan kymmenen minuutin kuluttua minulla oli kädessä reilun kilon painoinen sinikuvioinen laatikko ja Sinikalla hieman keveämpi mustakuvioinen rasia. Molemmissa luki lupaavasti tai arveluttavasti fish and chips.
Hiippailimme hotellihuoneeseemme nauttimaan vappuaaton herkkuillallista. Laatikot aukaistuamme näimme päällimmäisenä ruskehtavan puoliympyrän, jonka pinta oli palanut hieman karrelle. Nämä nokkelat skotit olivat paistaneet pitsammekin upporasvassa, eikä niiden sisällöstä ollut tietoakaan. Jotain mustaa sieltä vilkkui, ehkäpä kalaa ja varmemmaksi vakuudeksi pitsan alla oli vankka kerros liistaantuneita upporasvassa käristettyjä suolattomia ranskanpottuja. Energiaahan mokomassa paukussa varmasti oli, mutta suurta retkeä makunautintojen huipulle tai edes alarinteelle emme saaneet aikaiseksi. Sinikka popsi urhoollisesti jonkun verran ja minä sissin sitkeydellä ehkä puolet annoksesta, jonka jälkeen oli annettava periksi. Joskus on vappuaattona tullut naposteltua herkullisemminkin, mutta toisaalta uskon Obanin vapun jäävän mieleen ainakin ruuan puolesta.
Toinen miellyttävämpi kömmähdys sattui ostaessani mehua. Tuoremehupullon kyljessä oli isolla, että ei lisättyä sokeria eikä keinotekoisia väriaineita. Hörpättyäni pullon suusta tunne vahvistui, jämerää ja konstailematonta ainetta. Juoma eritti kuitenkin melkoisesti sylkyä, mutta luulin sen kuuluvan tuohon sokerittomuuteen. Litran pullon tyhjennettyäni panin kuitenkin lukulasit päähän ja tutkin pienellä painetunkin teksti. Siellähän oli selkeä ohje 1:4 laimennussuhteesta.
Muutama huomio matkamme varrelta. Useaan otteeseen mietimme skotlantilaisten pyykkipoikien hillitöntä puristusvoimaa. Raivoisassa tuulessa niin lakanat kuin pikku- tai raappahousut näyttivät pysyvän moitteetta narulla. Täällä pyykkien kuivattaminen ulkona on muuten paljon yleisempää kuin meillä. Toinen tuuleen liittyvä havainto oli Skotlannin lipusta. Tämä kauniin sinivalkoisen ristikuvion omaava lippu liehui monessa tangossa. Mutta vain muutamassa tämä vinoristillä koristettu lippu oli ehjä. Pahimmillaan tuuli oli pieksänyt lipusta jo puolet pois. Jotenkin mieleen nousee pieni surumielisyys, sillä ainakin meille suomalaisille lippu on jotenkin pyhä ja kunnioitusta herättävä instituutio.
Useissa tienvarren mainoskylteissä kuvailtiin paikkaa monin ylisanoin. Oli sitä sun tätä mukavaa ja erinomaista. Mutta se mihin kiinnitin huomiota oli suhtautuminen lapsiin. Ensimmäisiksi näin kylttejä, joissa lapset toivotettiin tervetulleiksi. Ihmettelin tätä tovin, kunnes tiepuolessa oli mainos: Childrens no wellcome, eli suksikaa kuuseen lapsiperheet! Oudolta tuntuu mokoma erottelu, sillä eri ikäisten ihmisten yhdessäolonhan olisi oltava normaalia elämää.
Muutamissa paikoissa löytyi meilläkin tuttuja moottoripyöräparkkeja. Mutta toinenkin laita Skotlannista löytyi. Erään kapakan pihassa oli iso parkkipaikka aivan kuppilan ja kauniin näköalapaikan lähellä. Motoristeille oli varattu parkkipaikka sata metriä kuppilasta, josta kaunista maisemaa ei nähnyt ollenkaan. Arvatkaapa otimmeko kahvit tässä baarissa.
Bensiinin hinta on kutakuinkin meidän lukemissa. Ysivitonen on maksanut 1,2 – 1,4 punnan väliin litralta eli kalleimmillaan litrahinta on ollut yli 1,6 euroa.
Tiet ovat keskimäärin ihan kelpo kunnossa, sillä talvista huolimatta routa ei pääse tiestöä runtelemaan. Huonokuntoisia pätkiä on harvassa, mutta eräs erikoisuus skotlantilaiseen tienpitoon liittyy. Useissa paikoissa vanhan asfaltin päälle oli yritetty liimata uutta karheaa pinnoitetta. Ajan myötä osittain juoviksi jäänyt liima ei kyennyt pitämään sepeliä kiinni koko ajoradan leveydeltä. Tuloksena oli pitkittäisjuovainen tie, missä korkeammilla harjanteilla oli karhea sepeli, mutta urien pohjalla paistoi kiiltävä ja öljyinen asfaltti. Varsinkin mutkissa tämä itseohjaava tienpinnoite nosti toisinaan sykettä.
Karjan kulkua estämään tarkoitetut teiden poikki teräsputkista tai –palkeista rakennetut ritilät ovat etenkin sateella liukkaita. Näihin ”cattel grid” –merkillä varustettuihin kohtiin kannattaa ajaa hiljaa, kohtisuoraan ja kallistamatta.
Luottamus on voimissaan Skotlannissa. Lähes kaikkiin majapaikkoihin riitti se, että tavasi milloin selkeästi, milloin useampaan otteeseen treenaten nimensä vastaanotossa. ”Aamupalalla nähdään, maksakaa sitten!” oli tuttu kommentti.

Skye kutsuu

2010-04-30T07:31:00.000-07:00

Aamu valkeni, kummitukset eivät yöllä herätelleet ja nyt edessä olisi meno aamupalalle linnan ruokalaan. Oikeastaan olisin mielelläni jättänyt sen vaikka väliin, sillä illan tunteina jo jännitin sitä, kuinka mahtaa munakokkeli lennellä ympäriinsä tänään pelkästä jännityksestä. Niin nimittäin on käynyt jo, joten pelkoni ei ollut aiheeton. Ja olihan se melkoinen kokemus, tuolia työnnettiin alle ja vedettiin pois jo pienestä liikkeestä jonka teit. Jokaista suupalaa oli vahtimassa useampi tarjoilija ja he singahtelivat tämän tästä kumarrellen kyselemään, nukuitteko hyvin? Haluaisiko madame kahvia, ottaisitteko lisää ananasmehua, mitä muuta teille saisi olla? Apua! No, selvittiinhän siitäkin ja tuntui tosi mukavalle tuupata itsensä taipaleelle ja olla vapaa kaiken maailman kotkotuksista.
Linnahotellin taksa ei poikennut vallitsevasta. Pienenä vinkkinä voi sanoa, että päällepäin täällä ei näe majapaikan hintaa. Kannattaa käydä kysymässä taksoja ja käydä kurkistamassa huonekin. Sittenhän sen tietää onko majoitus hintansa väärti. Usein ylellisen oloisessa paikassa on monen eri tason kamareita. Kalleimmat päärakennuksessa hyvällä näköalalla ja edullisimmat johonkin talliin sisustettuja mukavia kämppiä.
Maisemat jatkuivat hulppeina, tie vain kävi jälleen välillä yksikaistaiseksi. Varmaan tähänkin tottuisi jos vuodesta toiseen tahkoaisi samaa reittiä edestakaisin, ottaisi liikkumisen jo rennommin. Nyt se kuitenkin vie energiaa aika tavalla. Ennen Skyeä,-tä? pysähdyimme kerran pienelle huoltoasemalle kahville ja pitämään sadekuuroa. Vähitellen ihana meren tuoksu saavutti meidät, ohitimme itse kaupungin ja lähdimme kiemurtelemaan saaren laitamille. Pientä mutkaista tietä piisasi sen kuin vain koneemme jaksoi kiskoa kahta vankkaa vartaloa eteenpäin. Maisema oli vaihtelevaa, kokoajan kuitenkin hyvin karua. Asumuksia oli perille asti ja mietimme Visan kanssa, etteivät suomalaiset todellakaan ole ainoita, jotka haluavat asua yksin, omissa oloissaan.
Hoksasimme aamulla, että aivan likellä on Skyen saari. Tuskin sinne tulisi ihan heti vasiten lähdettyä, joten päätimme ajella sinne ja hoidella asian pois huolesta. Mikäs oli ajella, kun keli oli vaihteleva kuten kaikki muukin. Tie ja maisema muuttuilivat tuon tuosta. Välillä kapeaa ja mutkaista metsätietä ja kohta suoraa ja leveämpää ylänkötietä. Hiki ei tullut tänäänkään, sillä lämpötila pysytteli valtaosan päivästä alle kympissä.
Skyelle johtava silta oli melkoinen betonitaiteen tai miksipä ei –tieteenkin saavutus. Kaarisillan korkein kohta oli varmasti sata metriä meren pinnan yläpuolella. Skyen saari ei ihmeemmin poikennut mantereesta, ehkä talojen ulkonäkö hitusen muuttui. Valkoinen rappaus oli talojen yleisin pinnoite, mikä sopi norjalais-lappilaiseen maisemaan erinomaisesti. Varsinaiseen pääkaupunkiin emme ajelleet, vaan käänsimme Bemarin ensimmäisestä ison tien risteyksestä etelään. Sleatin niemimaa pistää mukavasti mereen ja sen eteläpäästä näyttäisi kaiken lisäksi olevan laivayhteys mantereelle. Vaikka kello ei ollut ihmeitä, katselimme jo hotellia. Sopivaa ei kuitenkaan Sleatilta löytynyt, joten ostimme 17,5 punnan lipun vastarannalle. Alle puolessa tunnissa olimme Mallaigissa.
Jos joskus liikutte sielläpäin niin nyt seuraa neuvo tai ohje. Ajakaa ehdottomasti Morarin ja Ariasigin välinen pätkä läntistä rantatietä. On siinä semmonen tie, että! Jo pienillä nopeuksilla eli ykkösellä ja kakkosella pääsee kanttaamaan haluksestaan. Sileä, karhea asfaltti yksikaistaisena tarjoaa lisäksi jännitysmomenttia, sillä jänskähän se on nähdä minkälainen pedfoordi dyynin takaa milloinkin pomppaa eteen. Lochailortista poikkesimme etelään pikkutielle, joka oli taas… Meinaa mennä kehuksi nämä reittivalinnat, mutta uskokaa nyt, että Skotlannin pikkutiet ovat konepyörämiehelle mannaa.
Kortteeri löytyi Ardschelachista. Pieni hotelli ja tosi kaunis puutarha, joka on jaettu kahteen osaan. Etupihalla on kaikki viimeisteltyä nurmineen ja kukkapenkkeineen. Takapihalla luikerteli hakkeesta tehty polku eräänlaisessa villissä puistossa. Maatuvia puunrunkoja sammaleen peittämänä, aluskasvillisuus oli mitä oli. Lehtiä ei oltu haravoitu. Sielä täälä oli kuitenkin nätti pensas tai pikkuriikkinen kukkapenkki. Kaikkea ne skotit jaksaa ja osaa. Kehuimme puutarhaa talon isännälle ja aamulla emäntä tuli ihan muina naisina muka kysymään, että pidittekö puutarhastani. Tarinoitiin siinä hetki puutarhanhoidosta ja niinhän se Sinikan usuttamana selvisi, että rouvalla on melko laaja luomupuutarha kasvihuoneineen. Tästä talon vieressä olevasta ryytimaasta hän ottaa lähes kaiken matkailusesongin aikana keittiössä tarvitsemansa raaka-aineen.
Iltaruoka napattiin paikallisesta fish and schips paikasta ja valkkaripullo viereisestä paikasta. Luomujuustojakin oli vielä sen verran jäljellä, että pidimme melko kulinaarisen retki-illallisen muutaman lokin kanssa Loch Shiel –järven länsipäässä.
Tienviittojen lukeminen ja suunnistaminen tuottavat hieman hankaluuksia, koska paikkakuntien nimet ovat sekä skotiksi että englanniksi. Ja kartoissa nimet on pääasiallisesti englanniksi. Paikoitellen kansallistunteen riivaamat skotit olivat merkinneet kylien nimet ja tienviitat pelkästään omalla kielellä. Joskus nimet ovat ulkoasultaan lähelle englantilaista, mutta toisinaan täysin erilaiset. Mutta sen verran vähän teitä täällä rannikon sydänmailla on, että eksyminen ei ole mahdollista. Ja jos ei ole menossa minnekään, niin eihän sitä voi eksyäkään. Mutta konepyörällä on helpompaa pysähtyä tutkimaan karttaa. Aivan ongelmatonta se ei aina ole, sillä täkäläiset tiet ovat usein syvennyksessä eli pientareen nurmi on jopa 20 senttiä asfalttia korkeammalla. Yleinen huomio on se, että asfaltti pidetään hyvässä kunnossa, mutta pientareisiin ei niinkään kajota.
Vappuaaton leppoisa ajelu alkoi hieman ennen yhtätoista. Ja kuten vappuajeluun kuuluu, sää oli kaikkea mahdollista. Mutta suoranaisen auringonpaisteen määrä lisääntyi voimallisesti. Pieni vuonon ylitys Corranista Inchreehen maksoi kaikkineen 1,9 puntaa. Laivakyydillä matka lyheni vajaat 70 kilometriä eli mainio hyötysuhde. Oikein kaksikaistaista tietä päästelimme Obanin kaupunkiin ottamaan vappua vastaan. Vilkkaan ja osin turistien täyttämän kaupungin julkisivu on mukavasti vanhaa perinnettä ja reipasta uutta yhdistävä kokonaisuus. Kylässä on vappuaaton lisäksi jotkut musiikkijuhlat, joiden takia hotellihuoneet olivat hieman kiven alla. Mukavaa nousua punaisen, paksun ja kauniisti kuvioidun kokolattiamaton peittämiä portaita viisi kerrosta ja siinä se on, kattoikkunallinen pikkuriikkinen kamari ja kylpyhuone. Hotellin kelloradio soittaa rytmimusiikkia loihtien väkeä vapputunnelmaan.
Matkan varrella bensan ostoreissulla iäkäs vuolaasti puhuva nainen tuli juttusilleni, kumpikaan emme tainneet ymmärtää toisen puhetta, mutta tarinointi kulki jotenkin tähän tapaan. ”Olette moottoripyörällä liikenteessä?”, juu kyllä. ”Täällä oli eilenkin valtavasti teitä pyöräilijöitä liikkeellä, onkohan täällä jossain joku tapahtuma?” Hmm, minäkin olen huomannut, että tänään on paljon moottoripyöriä liikkeellä. ”Minulla on vain tämä pieni punainen autoni (jota hän osoitti kädellään iloisesti nauraen), jolla päristelen päivittäin kaupassa”, ”sillä minä eilenkin ajelin niiden moottoripyörien välissä”. ”Illalla katselin vielä ikkunastani niiden menoa”. Niin, en tiedä, voisiko täällä olla jo jotkut aloittamassa lomailuaan? ”Hyvää matkaa vain teille, hyvää päivänjatkoa, hei hei”! Rva puhui skotinkieltään, minä suomea, silti tuskin edes huomasimme välillämme olevaa kielimuuria.
Tämänhetkisen yöpymispaikkamme näkymä ikkunasta on tosi mielenkiintoinen ja haluankin pujahtaa kadulle ihmettelemään elämänmenoa. Toivottavasti kuulemme paljon musiikkia illanmittaan jos paikkakunnalla kerran on musiikkijuhlat menossa. Myös nousu- ja laskuvesien liikkeitä on kiva seurata. Tänään näimme kohdan jossa virtaavan joen kohtasi nousuvesi, pyörre oli aikamoinen, mitähän olisi tapahtunut jos siihen olisi osunut veneen kanssa?

Intohimoa ja tragediaa

2010-04-28T12:08:00.000-07:00

Poikettiin iltasella syömässä kiinalaisessa ravintolassa, joka löytyi kaupungin laitamien varjoisilta kujilta. Tarjoilijana oli filippiiniläinen nuorukainen. Ruokalistalla oli satoja vaihtoehtoja erittäin pienellä tekstillä ja meille sattui vaan yhdet lukulasit mukaan. Niitä sitten vaihtelimme nenältä toiselle ja ihmettelimme valikoiman runsautta. Poikakin tuli siihen avuksi ja hokasi, että lamppu on liian himmeä. Hän kävi lisäämässä valaistusta ja johan rupesi ruokalista kirkastumaan ja valinta helpottumaan. Käytiin siinä puheliaan filippiiniläisen kanssa läpi niin ilmat, kuin muutkin tärkeät asiat Armi ja Gil Hilariota unohtamatta. Kun kerroimme, että olemme liikkeellä moottoripyörällä, epäilen tarjoilijamme ajatelleen mielessään, voiko se olla mahdollista? Myös eräs naistarjoilija piipahti luoksemme rupattelemaan, koska Visa oli tullessaan heittänyt ilmaan kiinankielisen tervehdyksen. Reippaasti Visa totesi osaavansa muutaman sanan kiinaa ja niinpä sanoja alettiin käymään lävitse. Tarjoilijatar oli aivan ihmeissään ja totesi, että kaikki oppimasi sanathan liittyvät ruokaan? Johon Visa taas puolestaan totesi, ”niin, minä pidän hyvästä ruuasta” , kuin vakuudeksi hän taputteli komeaa kumpuaan ja naurua piisasi.
Majapaikkaan saavuttuamme siellä soi pelit ja ilo oli ylimmillään. Skottilainen musiikki on mukaansa tempaavaa, elävä musiikki näytti ottavan mukaansa myös kuulijansa. Lattia tömisi ja kätten taputukset säestivät laulajaa iloisten huutojen kajahdellessa väliin. Kuulijoina oli pääasiassa bussiretkellä olevia eläkeläisiä. Iloitsin kovin näkemästäni ja kuulemastani ja ajattelin, että osaisivatpa suomalaisetkin eläkeläiset iloita ja nauttia olostaan näin, me kun tuppaamme olemaan niin hillittyjä aina kaikessa. Hieman mieleeni pääsi hiipimään ajatus, että minkähänlainen yö tästäkin on tulossa, mutta kun kello oli yksitoista musiikki hiljeni kuin seinään. Ilman minkäänlaisia buuauksia väki lähti huoneisiinsa iloisesti rupatellen ja pian suloinen hiljaisuus toi levon meille kaikille. Aamulla rappusissa liikkuminen oli varsinaista kohteliaisuuspuhelua kun kaikille sanottiin huomenta ja kyseltiin yön kuulumiset.
Aamulla loikistelimme punkassa pitempään, sillä panin ensimmäisen kuvakoosteen ja jutun reissustamme MotoYkkösen toimitukseen. Vaikka yhteys on nopea, lähes sadan megan satsi otti aikansa. On se konnaa, miten kymmeniä värivalokuvia pystyy noin vain singauttamaan läpi avaruuden.
Seuraava kohde oli Connagen luomujuustola Invernesin likellä. Poikkesin ennen juustolaan menoa ostamassa uudet ajokintaat, sillä saderukkaset eivät enää tuntuneet mukaville. Ensimmäisessä liikkeessä ne olivat pieniä, mutta he antoivat höylisti kartan kaupungin toisella puolella olevaan liikkeeseen, josta kintaat löytyivät. Liike sijaitsi aivan hävyttömän kauniilla paikalla meren äärellä. Siinä hissun kissun matkaa jatkaessamme huomasimme, että moottoripyöräilyhän on ihan kiva harrastus myös poutasäässä.
Juustolakeikka oli aivan käsittämättömän hieno kokemus. Monenlaiset paperit piti täyttää ennen kuin sisään pääsi, mutta siellä ihastuttava ikätoverinainen tuli paikalle ja alkoi intohimon voimakkaalla palolla selostaa luomujuuston tekemisen saloja. Huh hei! Juustolakeikasta lisää lokakuun Luomulehdessä.
Lounaaseen kun osuisimme, niin pääsisimme Loch Nessin rantaan. Ja niinhän me osuimme. Kylmän viimainen, kivikkorantainen järvi ei tuntunut siltä tarunhohtoiselta hirviöjärveltä. Poikkesimme oikein rantaan odottelemaan, josko se vaikka ilmaantuisi. Emme malttaneet pitää juustolan nyyttiä kiinni, vaan mursimme siinä pienet palat oivallista juustoa suihimme.
Ja nyt seuraa traaginen tarina Loch Nessin rannalta. Siinä juustoa mutustellessamme ja hirviötä odotellessamme sinisorsauros vääntäytyi paikalle. Vaatimattomasti vaakkuen se pysyi muutaman metrin päässä, ikään kuin sillä olisi ollut minulle asiaa. Kohta paikalle ponkaisi naaraskin ja vieraanvaraisena miehenä tarjosin pariskunnalle luomujuustoa. Narttu oli rohkeampi ja sieppoi maahan nakkaamani juustonpalat nokkaansa. Uteliaisuuteni heräsi ja kävin tarkistamassa sorsien tulosuunnasta olisiko siellä pesän alkua. Ja olihan siellä, ruohomättäiden lomassa yksi lämmin muna. Lopetimme oitis sorsien syötön ja nousimme jyrkän rinteen takaisin tielle. Siinä kypäriä sommitellessamme huomasimme, että sorsat olivat lähteneet taapertamaan meidän perään. Pian ne olivat jo muutaman metrin päässä meistä. Samaan aikaan huomasin, kuinka rantaviivaa pitkin lentänyt varis teki äkkikaarroksen sorsanmunan nähtyään. Sinikka lähti juoksemaan pesän suuntaan, minä ja sorsapariskunta katselimme toisiamme, ihmetellen tapahtumia. Eihän Sinikka mihinkään ehtinyt, sillä sukkelasiipinen musta roisto oli muutamalla loikalla munan kimpussa. Hetken munaa töskättyään varis katsoi viisaimmaksi ottaa vaaleana hohtavan munan nokkaansa ja lentää iloisena eteenpäin. Kova paikka Sinikalle, jonka mukaan nyt tapahtui vääryys. Minä puolestaan toppuuttelin, että olkaamme puuttumatta luonnon kiertokulkuun. Tähän Sinikka sanoi, että sinähän se ekana luonnon kiertokulkuun puutuit, kun sitä juustoa annoit. Nyt me olemme osallisena ja vastuullisena tässä mokomassa sotkussa! Eli mikä nyt neuvoksi?
Ajoimme Loch Nessin kaakkoisrantaa, joka oli pienempi tie. Parikymmentä mailia ennen järven lounaispäätä tie koukkasi etelään ja ylängölle. Kuin taikaiskusta synkeät kuusikot vaihtuivat tundraa muistuttavaan kanervikkoon. Järven päässä oleva Fort Augustuksen kaupunki oli pahemman puoleinen turistirysä. Hinnat huimia ja muutenkin kylä oli tekopelin tuntuinen. Ajelimme vielä tunteroisen eteenpäin ja nyt olemme vanhassa 1850 –rakennetussa linnahotellissa. Kävimme kävelyllä hienossa linnan puistossa ja puiston sivua virtaavan ja kuohuvan joen rantapusikoissa.
Kuvissa silta yli synkän virran ja sinisorsanuoripari, joka menetti ainokaisensa.

Etelään!

2010-04-27T11:11:00.000-07:00

Hieman saarta kierrellen ajelimme kuitenkin takaisin Stromsnesiin, sillä säätieto lupasi saman mylläkän jatkuvan muutamia päiviä. Etelämmäs mantereen puolelle oli luvissa parempaa säätä. Tuuli oli loihtinut merelle melkoiset aallot ja mainingit, joissa laiva keikkui melko vallattoman tuntuisesti. Kapteeni kuulutti rauhoitellakseen matkustajia, ettei meno ole kovaa vaan ihan tavallista reippaan tuulen aikaansaamaa merenkäyntiä. Ennen seitsemää laiva oli takaisin Scrabsterissa, josta hurautimme Thursoon etsiskelemään hotellia. Löytyihän se lodge eli semmoinen rivitalon tapainen ratkaisu. Tasaraha 60 puntaa ja luvissa oli aamulla aimo annos haggista sun muuta. Haggis on skotlantilaisten perinneruokaa, joka on mielestäni sisäelinsylttyä. Maksaa, munuaisia, kateenkorvaa, sydäntä sun muuta jonkun ryynin kanssa soseeksi paketoituna. Huomattavan vaihtelevan makuisia annoksia olen saanut. Yleensä syltty on melko voimakkaasti pippurilla maustettua. Tämän aamun annoksen tekijällä ei tieten pippuria ollut saatavilla, mutta munuaisia senkin edestä. Tuli mieleen eräs pissiltä tuoksuva munuaiskeitto 1980 –luvun alun Puolasta.
Mutta voimaa tässä perinneruuassa on, sillä jopa minä olen pärjännyt sen avulla iltaan saakka mankumatta lisää ruokaa. Niin tänäänkin. Ajelimme tovin länteen ja sitten Strathnaverin laaksoa etelään. Hienoa pientä maalaistietä, välillä melkein poluksi puristautunutta. Farmeja harvakseltaan samoin kuin särkyneiden toiveiden karjatiloja. Kaikki oli rempallaan, rakennukset osin sortuneina, ruostuneet ja hyljätyt koneet maatumassa hiljalleen, ylämaan sammalen ja kanervan vallatessa takaisin uudisasukkaiden aikanaan raivaamia laitumia. Ja taas nousi pala kurkkuun, tätäkö sen nykyajan pitää olla?
Lämpötila kipusi jo plus 15 asteen hujakoille keskipäivän aikoihin. Näimme ensimmäisen kerran varjon matkamme aikana, mikä on vahva todistus auringon olemassaolosta. Varsin pian tuttu ja turvallinen säätila kuitenkin palasi. Ajelimme hissukseen kevättä haistellen lähemmäksi Invernesiä, missä minulla on vielä yksi meijeri käymättä.
Tänään oli retkemme suuri päivä. Näimme ensimmäisen Highlanderin laitumella. Tämä pitkäsarvinen ja –karvainen nauta on kotoisin täältä. Ehdin jo pelätä, että onko ainoat näkemäni Highlanderit suomalaisia. Nämä otukset ovat ehkä hieman lähempänä villieläimiä kuin niin sanotut normaalit lihanautamme, Aberdeen Agnukset, Herefordit sun muut. Kirjoittakaa netissä hakukenttään vaikka highlander beef, niin näette näitä karujen nummien karaistuneita otuksia.
Sattuipa tällekin päivälle kiperä paikka nummien pikkuteillä. Kapea asfaltti houkutteli hieman antamaan hanaa. Enää ei nimittäin viitsinyt jokaista karitsaa, piikkipensasta tai kirkasta puroa ihmetellä. Annoin Bemarille sitä mistä se tykkää. Niin eikös vaan yhden kiperän mutkan takana tulla jollotellut kaksi kuorma-autoa perätysten vastaan kaikessa leveydessään. Sen verran ehdin ajatella että älä jarruta vaan yritä väistää. Tuli mieleen se tarina siitä pienestä raosta jonka joku oli aikanaan ajanut. Sanomalehti oli kuulemma mahtunut kohtaavien ajoneuvojen väliin, mutta kirjaimet olivat pirahtaneet pois. Ja sen kurvin jälkeen huomasin, että kyllä minulla ainakin sydän lyö. Tiestä vielä sen verran, että se oli yksikaistainen. Levityskohta ohittamista varten ei sattunut kohdallemme ja yhtä yllättyneitä taisivat olla niin Bemarin kuski kuin rekan ohjastaja kohtaamisestaan. Rekan kuskin naaman ehdin vilaukselta nähdä ja Visan naamanilmeet tunnen vartalotuntumalta, niinkuin kaikki pyörän takapenkillä olleet tiedätte, vartalon on seurattava kuskin liikkeitä. Tielle oli vielä lisäksi valunut/ajautunut molemmilta reunoilta hiekkaa ja tienreunat olivat käsittääkseni aika pehmeät, ainakin ne ovat antaneet yllättävästi periksi yrittäessämme pysähtyä katselemaan maisemia. Hetkeksi siis veri pysähtyi, mutta niin vain matka jatkui jälleen edes tarvitsematta käydä pöpelikössä, luojan kiitos.
Näimme erään joen rannassa kovin tyypillisen brittiläisen tapahtuman. Nimesimme sen Omistavan luokan onkiretkeksi. Ilmiö oli juuri kuten elokuvissa, james vaihtoi uistinta ja pani matoa koukkuun ja lordi viskeli vapaa jokeen. Vaatteet olivat jetsulleen oikean sävyisen vihreät leveine hartiaviittoineen, vai mikä niiden liepeiden tai hartiakiepin oikea nimi mahtaa olla. Ja kuin pisteenä iin päälle, lordi oli tullut autokuskin kanssa omalla autolla ja james pick up Toyotalla perässä. Eläköön luokkayhteiskunta!
Otimme hotellin Dingwallista, joka on parikymmentä kilometriä Invernessistä luoteeseen. Mukavan tuntuinen pikkukaupunki, jossa ei kuitenkaan ollut hanskoja myynnissä. Useasta kaupasta ne olivat loppuneet ja paikalliseen Lidliin ne tulisivat ylihuomenna myyntiin. Eli väliinputoajan osassa olen. Hieman honteloa on ollut ajella sadekintailla. Vesi ja viima varmistaa, että rystysen puolta palelee ja kahvanlämmittäjät puolestaan pitävät huolen, että kämmentä hieman kuumottaa. Keskimäärin mainosti!

Pari kuvaa

2010-04-26T13:08:00.000-07:00

Tässä vielä pari kuvaa

Orkeny on nähty

2010-04-26T12:31:00.000-07:00

Tässä tulee kommenttia ja kertomusta meiltä molemmilta, mutta pysynette jyvällä. Netin kanssa nämä ovat hieman jäljessä meistä, yhteyksiä ei löydy läheskään jokaisesta majoituspaikasta.
Minun mielestä pubin vintillä haisi vanhalle ja Sinikan mielestä homeelle. Aamulla olimme molemmat samaa mieltä, homehan tänne on tiensä löytänyt. Ihan henkeä ahdisti, arvaahan sen kostea ilmasto ja kokolattiamatot.
Aamu valkeni kuten aamut yleensä, sateisena ja harmaana. Mutta taivaanrannassa oli se motoristin toivonaukko. Eihän niin pientä pilkahdusta taivaalla voi nähdäkään, etteikö motoristi ynnäilisi siitä päässään ihan tuotapikaa tulevaa auringonpaistetta.
Päivän aikana satoi noin sata kertaa. Harvoin olen mokomassa kelissä ajanut. Pikkusen ripautti, taas kuivui ja taas ripautti. Muutaman kilometrin välein tie muuttui kuivasta märäksi ja takaisin. Varsinkin silloin taivas pirautti kylmät kyyneleensä, kun näin jotain tosi rouheeta ja sain kameran esiin. Mutta sen verran vähäistä sade oli, ettemme kastuneet. Kosteuden tasapaino pysyi siedettävänä, ellei jopa ihan mukavana.
Moneen otteeseen tuli Lappi mieleen. Ainut erottava tekijä oli porojen puuttuminen ja melko usein tienvarsia reunustavat mittaamattoman pitkät kiviaidat. Kylät ja kaupungit erosivat myös meikäläisistä, sillä ne olivat tiiviimmin rakennettuja ja niissä näytti kaikesta huolimatta olevan elämää.
Hieman ennen Invernesiä näin kyltin, missä kerrottiin ilmailumuseon olevan auki viikonloppuisin. Paikan nimi oli Highland Aviation Museum. Oli muuten mahtava museo. Siinä missä tavallisissa museoissa kuivakan oloiset oppaat varoittelevat koskemasta esineisiin, täällä esittelijä John Robertson rempoi hävittäjien kuomuja auki ja kehotti hyppäämään puikkoihin. Näin saisit paremman tuntuman siihen, mitä oli ensimmäisten hävittäjälentäjien työ, heidän, jotka pääsivät suihkukoneen ohjaimiin.
Johnin puheliaisuudesta johtuen visiittimme venähti, mutta keikka oli arvoisensa. Invernesin jälkeen pohjoista kohti ja epävakainen keli ei houkutellut tepsahteluihin ja muihin ylimääräisiin luontovisiitteihin. Ajaa junnasimme pieniä pausseja lukuun ottamatta perille asti Scrabsteriin. Satamassa selvisi, että seuraava lautta lähtisi vasta illalla seitsemän pintaan. Päätimme jäädä Scrabsteriin yöksi, sillä hotellin etsiminen pimenevässä illassa Orkneyn tihkusateessa ei innostanut. Ihan satama-altaan reunalla oli Harbour Inn. Ihan OK paikka 65 euroa yö aamupalalla ja silleen. Kävimme ennen iltaa vielä katsomassa Britannian mantereen pohjoisimman niemen. Bennet Point oli jylhä paikka, jyrkänteeltä reilun sadan metrin pudotus mereen ja kielekkeet täynnä keväthuuman valtaamia lokkeja miettimässä perheenlisäyksen hankkimista.

Aamulla satoi, kun heräsimme, joten yllätystä emme saaneet nytkään. Satamassa piti olla jo kahdeksalta, joten äkkiä kamat kasaan. Tai siis ne kamat kasaan, jotka vielä löytyvät. Vasemman käden ajokinnas oli haihtunut yön pimeinä tunteina johonkin. Viime minuuteille sitä etsittiin, mutta tuloksetta. Myös kameran mikrokuituinen suojapussi häipyi kintaan mukana seurueestamme.
Puolentoista tunnin laivamatka oli kohtuullista keinuntaa ja sumulautat estivät näkyvyyden saaren jyrkkiin rantakallioihin. Laivalla puolestaan oli mukavaa nauttia aallokosta tarvitsematta sen enempää miettiä kuulinko komennon oikein ja onko kourassa oikea naru, sai vain nauttia vastuun ollessa muilla.
Harvinaisen harmaa Stromsness olikin sitten yllättäen edessämme, sillä laivan piti tehdä satamaan mennessään eräänlainen S-käännös. Tuuli oli yltynyt melkoisen raivoisaksi tai saattoipa se Orkneyllä olla koko ajan kovissa lukemissa.
Sen verran isällisellä otteella Atlantin matalapaineen puuskainen tuuli meitä kaistalta toiselle riepotteli, että paikalliset pysäyttivät autonsa hyvissä ajoin ennen kohtaamistamme. Tämä tuntui hauskalle ja jopa ylevälle kohteliaisuudelle.
Minusta, takana istuvasta, tuntui hieman oudolta ja vatsanpohjaa kouristavalta hetket, jolloin kuski ei puuskan tullessa korjannut pyörän asentoa vaan päätti antaa tuulellekin mahdollisuuden. Puuskia myös tuntui tulevan yhtä aikaa joka suunnasta. Iltapäivällä kaula oli kipeänä yrityksistä vastustaa tuulen voimaa. Tuulivoimalakin oli jo sulkenut roottorinsa liian kovan tuulen takia, ehkäpä juuri silloin tuli mieleen, että ollaanpa taas tuulten vietävissä! Varsinaiset myrskyn ratsastajat oltiinpa maalla tai merellä. Tuuli ei ole harvinainen ilmiö saarella, sen todistaa repaleiset liput ja yhteen suuntaan kääntyneet pensaiden ja pienten puiden oksat.
Saaren pääkaupunki Kirkwall ei päässyt meitä hurmaamaan. Tavallinen harmaa skotlantilaiskaupunki. No olihan siellä hieman punertavasta kivestä muurattu jättiläismäinen kirkko. Tämän kirkon rakentajilla oli varmaan mielessä ettei heti tarvitse ruveta laajentamaan, jos vaikka Kirkwallista isokin kaupunki kehkeytyy.
Poikkesimme eräällä pienellä vihannes- ja juurikasvitilalla jutunteossa. Mahtava paikka kerrassaan. Viimeisen päälle viljelijöitä, joitten mieliä ei tehokkuuden, apulannan ja muun kemianteollisuuden puheet olleet saaneet vakuuttuneiksi.
Visan myötävaikutuksella pääsin tutustumaan kahteen ihmiseen, joista jäi pysyvä jälki sydämeeni. Onnellinen päivä siis kaikkinensa, kun sain tutustua asiaansa uskoviin ja työlleen omistautuneisiin ihmisiin.
Yleensä orkenyläiset näyttävät ottavan leipänsä kovalla työllä, karusta maasta ja vähillä vaatteilla. Meitä paleli toppahousuissa ja paikalliset pistelivät shortseissa vastaan. Mutta kyse lienee tottumiskysymyksestä.
Se paluumatka Orkneyn eteläkärjestä takaisin oli jotain sitä itseänsä. Atlantin matalan myrskytuuli vihmoi sadetta vaakatasossa reilun 20 metrin sekuntivauhdilla. Ja silti oli mukavaa, meitä kun on niin moneksi.

Löytyihän se Ylämaa

2010-04-24T09:51:00.000-07:00

Ehdin jo hieman ihmetellä missä se tarinoiden ja tarujen ihmeellinen Ylämaa on. Muutama satanen oli jo ajettu, ja aina joku könnäsi kiinni takarattaassa tai oli vääntäytymässä ohitsemme tai sitten oli puskemassa Vauxhalliansa ladon takaa eteen. Eli menijöitä ja tulijoita riitti!
Ajelimme sateen ja poudan välimaastoon sijoittuvassa, vajaan kymmenen asteen kelissä rantatietä kohti Aberdeenia. Pieni, mukava tie ja liikenneympyröitä piisasi. Ei mene ihan vielä putkeen kyttääminen mistä tulevia pitää väistää. Pieniä paniikkeja ja turhia odottamisia, mutta haitanneeko tuo. Joskus ympyrät on isoja ja silloin ympyrässä ajavien nopeudet ovat maantieluokkaa. Joskus taas liikenneympyrän havaitsemisessa tarvitaan mielikuvitusta.
Aberdeen on muuten kaunis kaupunki. Talojen rakentamisessa ei olla harmaasta kivestä pihistetty. Sen verran horroksessa olin kansakoulun oppitunneilla että en osaa sanoa oliko kyseessä graniitti, maasälpä, gneissi vai joku muu jämerä mineraali, mutta talojen julkisivuun se passasi. Talojen savupiipuissa on piikkejä, ja ihmettelimme kuinkahan joulupukin mahtaa käydä.
Kaupungeissa, jos maallakin näytti myös olevan meneillään kilpailu, kenellä on kaunein pihamaa. Olipahan melkoista kukkien loistoa ynnä monenmoista patsasta ja muuta koristetta. Myös tienvarret olivat valtoimenaan parhaimmassa kukassaan olevia narsisseja. Kun Aberdeen kaupunki jäi taakse alkoi ilmassa olla merkkejä paremmasta. Tie nousi ja maisemat muuttuivat karummiksi. Farmi siellä toinen täällä. Mustapäisiä lampaita kirmasi laitumella ja välillä ajoradallakin. Ja niitä lampaita oli paljon. Pitkäsarvisia Highlandereita emme ole vielä nähneet.
Tuoksut paljastivat, että olemme keväässä. Viljelijät olivat askareissaan, kuka tasoitusniittämässä laitumia, kuka potun istutuksessa. Ilman lämmetessä murakolla olevat pellot alkoivat höyrytä käsittämättömällä voimalla. En kuunaan ole nähnyt moista, vaikka aurinkokaan ei ollut ihan suoraan auttamassa haihduntaa. Viljat alkoivat olla jo oraalla ja narsisseja oli myös pelto toisensa perään. Olivatkohan siinä valmistumassa ne sipulit, joita sitten innolla ensisyksynä kaupoista noudamme. Upea näky kaikkinensa. Useamman kuin parin vajan katto oli sortunut rankan lumentulon takia. Lunta oli tosiaan ollut paljon, sillä paikoin metrien korkuisten pensaiden oksat oli kaluttu puhtaiksi latvaa myöten. Käsittääkseni jänis ei ole kummoinenkaan kiipeilijä.
Karut kukkulat antoivat maille parastaan. Aurinko tuli esiin ja lehtipuiden silmulla olevat oksat olivat verhomassa metsiä uuteen vihreään. Ajelu paljaiden puitten aikaan on valoisampaa ja näyttää helpommin minkälaista maasto ja aluskasvillisuus on. Toisaalta lehdettömät puut ja ylänköalueen karuus korostivat toisiansa. Ilmassa oli aistittavissa jotain poikkeuksellista.
Se jota karttamatka kiinnostaa reitti meni Dundeen ja Aberdeen rantatien jälkeen jotenkin näin: Aberdeen, Alford, Mossat, Cabrach, Glenlivet, Grantown, Nairn, jossa olemme pubin vintillä yötä.

Tutun kosteaa

2010-04-23T23:20:00.000-07:00

Yhdeksän jälkeen taksiin ja kohti konepyörävuokraamoa. Armottoman puhelias taksari jututti meitä olan takaa. Ehdotti kymmenen mailin kyydistä sadan punnan könttähintaa ja sanoi inhoavansa konepyöriä ynnä niin paljon muutakin. Miehellä oli oikea musta ”London Cab” allaan. Jalkatilaa matkustajille viimeisen päälle ja kääntöympyrä olematon. Mahtava kokemus kun setä pyöräytti kiesin ympäri keskellä vilkasliikenteistä ja kapeaa tietä.
Päästiinhän me perille ja loikkasimme ulos. Mel the Motorbike olikin jo vastassa liikkeen pihamaalla. Paperihommaa ja ihmettelyä pilvipoutaisessa säässä. Pyöräksi Mel antoi pakasta repäistyn valkean GS 800 Bemarin. Tämä ylämaan valkea orhi mustine laukkuineen aiheutti sisimmässäni lievää värinää. Siitä on nimittäin aikaa, kun on päässyt uuden pyörän sarviin.
Hiki päässä himmasimme kamoja kasaan ja niinhän lipposet ja hammasharjat, föönit ja lethermanit saatiin mukaan. Kaksi isoa matkalaukkua jäi Melille matkamme ajaksi. Niin sitä vaan kurautimme Bemarin vasemmalle puolen tietä ja suuntasimme keulan kohden itää.
Totuttuun tyyliin kuiva ja reilun kymmenen asteen lämpötila alkoi muuttua. Ensi alkoi vesisade ja sitten lämpötila vääjäämättä vaipui yksinumeroiseksi. Mutta tietä onneksi piisasi ja muita tiellä liikkujia, joita matkimalla pysyi oikealla eli siis vasemmalla puolella ajorataa.
Kylmää, kosteaa, tärinää ja jännitystäkin. Mitä tästä ikäihmisille seuraa? No sen, että kun sain kuutosen silmään olikin jo alettava etsiä vessaa. Ja sehän ei ole ihan helppoa, kun kaikissa baareissakaan ei ole vessaa. Niin siinä kävi, että tienvarren piikkipensaat saivat väistyä, kun kaksi suomalaista tunki kypärät tanassa kauemmas tiestä kohti soveliaampaa helpotuspaikkaa.
Poikkesimme eräällä luomutilalla syömässä, ryyppäämässä kahvit ja tietysti tekemässä juttua ukkelin edesottamuksista. Oli ollut luomumies jo 1980 luvun alkupuolelta. Mukava paikka, Falkdandin kylässä lähellä Perthiä. Lukekaa Luomulehdestä elokuussa mitä tilalla puuhataan ja on puuhattu.
Nihkeine kylmine kamoinemme suuntasimme nokan koilliseen, missä kartan mukaan on Dundee niminen kaupunki. Matkan varrella kävimme katsastamassa maaseutuhotellia. Pihalla seissyt Rolls Royce pani hieman ajattelemaan. Sisällä selvisi että paikka ei ollut meille: yöpymistaksa oli 115 puntaa per henkilö ilman aamupalaa. Ei kun sitkeästi eteenpäin!
Dundee tuli ja se olikin isonpuoleinen kaupunki. Lämpötila oli plus kolmessa ja vettä tuli. Kun kaupungin nopeusrajoitus oli 30 mailia tunnissa, silmälasit ja visiiri huurtuivat estäen hotellin kylttien näkemisen. Aikamme harhailtuamme ja sekä pyörä- että jalankulkutiet hyväksikäyttäen pääsimme kovin fiiniin hotelliin. Kohtuullisen lämmin kamari aamupalalla kustantaa kovalta tuntuvan 90 puntaa. Mutta eihän se ole hupsu joka pyytää, vaan kylmissään ja märkänä reissaava suomalaispariskunta joka maksaa. Tuli siinä taas mieleen ihmisten harrastukset ja niiden hyvien puolien korostaminen. Vapaus ja tukku joitain muita yleviä asioita, mitkä ei nyt ihan heti tulleet mieleen, ovat motskarihomman hienoja puolia. Mutta täytyy tunnustaa, että kyllä minä ja uskon että Sinikkakin nautimme joka mailista.

Tuskien torstai

2010-04-23T08:40:00.000-07:00

Sydämen asialla –sarja innoittamana aloimme miettiä motskariretkeä Yhdistyneisiin Kuningaskuntiin. Mennäkö Englantiin, jonka pohjoisosassa suosikkisarjaa filmataan vai ottaako reilu askel kohti uljaitten skottien karua ylänköä. Arpa heitettiin ja Ylämaa kutsui. Liput ja muut ennakkovaraukset tuli hoideltua jo helmikuussa reilaan.

Lento lähtisi kello 18.00 kohti Ylämaan vehreän kylmiä nummia. Mutta islantilaiset tulivuorineen sekoittivat pakkaa. Vantaa oli kiinni ja auki vuorotellen. Mietittiin pontevasti vaihtoehtoja, lähdetäänkö Tampereelle kurssille ja siitä edelleen Seitsemiseen retkeilemään. Vai masennutaanko Myyrmäessä vai olisiko sittenkin mahdollista tunkeutua tuhkapilven läpi kohti vapautta. Epätoivo hiipi koko ajan voimallisemmin päälle ja olimme jo luovuttamaisillamme. Vaihtoehtoja sinkoili ilmassa valita asti.

Sitten Sinikka totesi, että katsotaan nyt tämä kortti katkeraan loppuun ja mennään huomenna Tampereelle. Okei päätös oli tehty. Alushoususillani huupailin etsimässä ajokamoja sun muuta pientä edestakaisin. Hukassa olivat valtaosin, kuten aivan lähtöhetkellä löytynyt Sinikan passikin. Mietin että kukahan kalstaani oli meidän tavaramme hukkaan tunkenut. Siinä sitten laukkujen täytyttyä tarpeellisesta katselimme toisamme silmiin ja eihän siinä enää kumpikaan kovin vakavana voinut olla.

Koko ajan yrittelin yhteyttä epätoivoisesti liput myyneeseen Paskafirma Ebookersiin. Eivät vaivautuneet vastaamaan sillä olivathan he hinnan jo lipuista saaneet. Se paskuus tulee siitä että yks kaks varausta tehdessäni eurot muuttuivat punniksi eikä tilausta enää voinut mitätöidä tai aloittaa alusta. Käännyin lentoyhtiö KLM:n puoleen. Ei vastausta netissä, mutta puhelimella pääsin jonoon. Arvioitua jonotusaika kymmeniä minuutteja. Panin puhelun poikki. Uusi yritys ja heleä naisääni sanoi etteivät he ota enää jonoonkaan, sillä yrittäjiä on liikaa. Jatkoin yrittämistä sillä kenttä oli kiinni ja lähtö olisi kuuden tunnin päästä. Johan tärppäs ja poika ilmoitti lennon peruutetuksi. Varuksi kysyin herran nimeä, jolloin hän alkoi tentata lipun numeroa. Minä siihen, että mitä ihmettä lipun numerolla tehdään sillä lentoahan minä tiedustelin. No numeron täytyi olla taikanumero, sillä yks kaks lentoa ei oltukaan peruutettu. Nihkeässä tihkusateessa ja puuskaisessa tuulessa odottelimme parkkialueen reunassa bussia lentokentälle. Samaan aikaan kaveri soittaa kertoen Skotlannin ylämaan olevan hieno paikka. Kesäkuussakin on vielä teillä lunta… Että semmosta. Nyt ollaan Amsterdamissa ja mietitään miten tästä eteenpäin.

Näitten hollantilaisten, siirtomaa-aikaisen ylemmyydentunnon riivaamien turvatarkastajien kanssahan sitä tuli sitten torailuta. Käskivät ottaa vyön ja kengät pois muiden läpivalaistavien tamineiden joukkoon. Tein työtä käskettyä ja aloin mukavuus- ja häveliäisyyssyistä kengistä ja vyöstä. Mutta tälle nirppanokalle ei passannut se että olisin ensin pannut vyön housuihin ja kengät jalkaan. Minun olisi pitänyt lähteä sukkasillaan ja housut nilkkoihin valahtamaisillaan kiikuttamaan kuulemma reppua ensiksi pois. Sen verran siinä käämit paloi, että läppäri unohtui siihen muovikaukaloon. Vasta koneessa huomasin asian. Onneksi toivat sen minulle koneeseen. Yritin tosi palata itse noutamaan sitä, mutta se olisi vaarantanut aivan liian paljon ennestäänkin heikoissa kantimissa olevaa lentoturvallisuutta.

Lento meni mukavasti ja kymmenen pinnassa laskeuduimme Glasgowiin. Reilun 460.000 mailia Skotlannin teitä nähnyt ysitonnien Saab-taksi nakkasi meidät keskustaan kahdella kymmenellä punnalla. Hotellihuone on pieni, mutta korkea. Vanha talo, käytäviä, portaita ja sokkeloita olan takaa. Uskomme vahvasti, että täällä kummittelee. Jos nyt ei muut niin Mc Ankan esi-isät ainakin.

Toivutaan

2008-12-07T23:05:00.000-08:00

Jep, reilu viikko suloista Suomea on takana. Vartalo on suomalaistunut moittettomasti, mutta mieli vaeltelee vielä Kolumbian viidakoissa, Kanadan salomailla ja Andien jylhillä rinteillä.
Mutta uskon ja toivon mielenikin rauhoittuvan. Motskarilla ajamisen intoon reissu ei ainakaan kielteisesti vaikuttanut. Moottoripyörä on ykköskulkuneuvo, jos haluaa kokea uusia maita mahdollisimman aidosti. Olen sen toki aina tiennyt, mutta nyt asia sai lisävarmistusta.
Varsinainen matkakertomukseni julkaistaan MotoYkkönen -nimisessä lehdessä tammikuusta alkaen. Suunnitelmissa on tehdä juttua parin viikon pätkissä, joten kuvakertomuksia tulee puolenkymmnetä. Moto Ykkönen on muuten Suomen vanhin ja paras motskarilehti, jos ette sattuneet tietämään.
Blogissani kerroin enemmän tunteistani ja fiiliksestä, mutta juttusarjassa kerron enemmän matkan vaiheista ja siellä sattuneista kommelluksista.
Eli eiköhän ole aika panna minunkin piste Pan Amerika blogilleni.

Se on täytetty!

2008-11-22T07:17:00.000-08:00

Hieman yli 28.000 kilometrin suhaamisen jälkeen saavuimme maailman eteläisimpään kaupunkiin Ushuaiaan. Olo oli helpottunut, mutta pala nousi kuitenkin kurkkuun ja mieli oli haikea. Matka onnistui erinomaisesti, kaikki pääsivät terveinä perille.
Ihmisten ystävällisyys kaikkialla oli jotain aivan uskomatonta. Varmasti oman osansa ihmisten välittömyydestä johtui moottoripyöristä, sillä motskareissa kun on se jokin. Tuskin pikkubussilla liikkuessamme olisimme saaneet niin pontevasti myönteistä huomiota. Ihmiset vilkuttivat autoista ja tulivat kyselemään, mistä olette ja minne menette. Liikennevaloissakin sain monet kerrat selvittää Suomen sijaintia ja reissuamme. Kaikki toivottelivat onnea matkaan.
Monet ihmiset varoittelivat kaukaisemmista maista ja siellä liikkumisen vaarallisuudesta. Kanadassa ja Usassa pidettiin Meksiko Tijuanaa käsittämättömän vaarallisena paikkana, missä hengissä pysyminen olisi tuurin kauppaa. Meksikossa taasen sanottiin Guatemalan ja Nicaraguan olevan tosi vaarallisia maita. Panamassa peloteltiin Kolumbian sisseillä ja maantierosvoilla. Joidenkin mielestä Peru ja Bolivia olivat niin vaarallisia paikkoja ettei sinne kannata missään tapauksessa mennä ainakaan moottoripyörällä.
Ainut joka muutamaa meistä pyssyllä uhkasi oli Panaman poliisi. Siitäkin selvittiin parin tunnin viivästyksellä ja hirveällä säikähdyksellä. Joka ainoassa maassa meidät otettiin hymyillen vastaan ja tarjottiin neuvoja ja apua, vaikka emme niitä aina kyselleetkään. Tuli selväksi se, että ihmiset ovat pohjimmiltaan hyviä ja kunnollisia kaikkialla maailmassa. Onneksi kohdallemme ei sattunut poikkeuksia.
Blogin kirjoittaminen oli mukavaa, kun kommentteja tuli tasaiseen tahtiin. Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo. Kotiväen ja kavereiden mukana eläminen kannusti ja sainpa JMK:n porukalta herkistävän ja kannustavan kuvaterveisenkin.
Huomenna olisi tarkoitus lähteä kotiin päin, jonne saapunen puolenviikon hujakoilla.

Tulin Tulimaahan

2008-11-21T05:39:00.000-08:00

Tuli tulluksi Tulimaahan, mutta tulta olen nähnyt vain tullikamarin kamiinassa. Raikas kevätsää muuttui vielä raikkaammaksi, kun Tulimaan siniharmaa taivas pudotti kylmät kyyneleensä matkamiesten päälle. Lämpö oli vaipunut jo alle kymmenen asteen, joten olo oli siinä mielessä kotoisa. Lampaita pampalla oli ja paljon, niiden haju tai tuoksu oli välillä yllättävän hallitseva. Tuli ihan lapsuus ja nuoruus mieleen. Lapsuuteni haisee tosiaankin lampaalta! Nyt tämän tutun hajun liittää kauniisiin muistoihin Nivalan lakeuksille ja lammaskatraan kanssa puuhasteluun. Totta vie, 40 vuotta sitten lampaanhaju ei ollut erityisen auvoisaa. Mutta sanonta: ”Aika kultaa muistot”, tuli kouriintuntuvasti koettua todeksi.
Niin, sinne Ushuaiaan on vielä reilut 200 kilsaa!

Matkaa jäljellä vajaa kolme prosenttia

2008-11-18T17:10:00.000-08:00

Pitkäkin matka näyttää vähenevän. Enää on vajaa tuhat kilsaa jäljellä Ushuaiaan. Tänään näimme pampan ruohoa ja pensaita noin 800 kilsan verran. Andeista ei ole enää tietoakaan ja meri ilmaantui kytkinkahvan puolelle. Kartan mukaan kylmä ja sininen kaunotar on Atlantti.
Lampaita, nautoja ja vikunioita on näkynyt harvakseltaan, kuten myös erittäin kauniita hevosia nauttimassa pampan tuulisesta vapaudesta.
Ajamisessa tuli mieleen laulu, "Minne tuuli kuljettaa", sillä tuuli otti välillä väkevän otteen matkalaisista. Onneksi tie oli hyvää ja mieli muutenkin korkealla. Nyt majapaikka löytyi Puerto San Julianan kylästä.
Vielä pari kuvaa Chilen puolelta. Nyt tiedän missä on Raamatussa mainittu paikka, viheriäiset niityt ja virvoittavat vedet. Ilman muuta kyse on eteläisestä Chilestä. Sen verran satukirjamaisen upeita niittyjä ja puroja matkan varrella näkyi.

Argentiinan pusta?

2008-11-17T03:36:00.001-08:00

Hukassa on laulussa mainittu Argentiinan pusta, mutta ruohoa ja pensaita kasvava pampa löytyi. Piti vaan ajaa jyräyttää Chilestä Andien yli itään. Eli viimeinen maa on nyt allamme, mutta matkaa jäljellä kumminkin reilut 2000 kilsaa.
Hieman ennen Andien ylitystä oli vuorten kainalossa mahtavan sininen järvi. Kerassaan upea nähtävyys, josta voi sanoa että se oli kaikkien maisemien äiti. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta syvänsiniseen vuoristojärveen. Takana lumihuippuiset Andit antoivat oman arvokkaan lisänsä maisemaan. Ikäänkuin pehmennykseksi tai vastakohdaksi aiemmalle olivat kirkkaankeltaiset pensaat, jotka reunustivat järven eteläreunaa. Ja kuin pisteenä iin päälle, järven pohjukassa oli hieno hiekkaranta, jossa oli kaikenikäisiä ihmisiä viettämässä sunnuntaita.

Yllätyksellinen Chile

2008-11-15T14:28:00.000-08:00

Tie Santaigosta etelään löytyi pienellä hakemisella. Heti kaupungin ulkopuolelta alkoivat laajat viinitarhat. Keski-Euroopan rinteeseen perustetuista viinitarhoista poiketen köynnökset olivat erittäin tasaisella pellolla. Viinitarhojen välissä oli hedelmäpuiden ryhdikkäitä rivistöjä ja erilaisten matalampien vihannesten vehmaita penkkejä. Kaikesta näkemästäni huokui huolellinen asenne viljelytyöhön. Se mikä tehtiin, tehtiin kunnolla. Kun viini- ja hedelmäalue muutaman sadan kilometrin jälkeen alkoi loppua, tilalle tuli tutumpaa. Ohraa, kauraa, nurmea ja laiduntavia lehmiä. Myös tällä alueella ote työhön oli moitteetonta. Yhdessä ”karjachilen” kanssa alkoi myös viljellyt havumetsät. Useassa eri ikävyöhykkeessä kasvavat metsät työnsivät suora mäntyä rohkean pitkällä vuosikasvaimella. Voi että maauskoisen mieltä lämmitti.
Kuvassa Collipullin Esson pihalla koikkelehtinut töyhtöhyyppä, jolta puuttuu näköjään töyhtö. Enkä siitä hyypästäkään takuuseen mene.

Santiago

2008-11-14T02:01:00.000-08:00

Meidän porukkamme on kahdessa osassa, koska muutaman oli pakko ottaa loppukiri työasioiden ja lentolippujen takia. Bemareita korjaillaan kovalla tohinalla ja minä hondamies olen odotellut, levännyt ja katsellut kaunista kaupunkia.
Chile on erittäin järjestäytyneen ja siistin tuntoinen maa, verrattuna reittimme varren muihin maihin. Tänne vois tulla vaikka uudetaankin.
Kuvassa santiagolainen rätkä ja kuva kaupungin keskustassa olevalta vuorelta. Täälä on kuulemma kuusi miljoonaa asukasta, jonka ukson huokeasti. Sen verran mahtipontiselle kaupunki keskusvuorelta näytti.

Reissumiestä naurattaa

2008-11-12T14:09:00.000-08:00

Aavikko molemmin puolen tietä muuttui siinä mielessä, että kaasukahvan puolella vilahteli Tyyni valtameri. Meren raskaat, kylmät aallot jauhoivat taukoamatta rosoista mustaa rannikkoa. Välillä näkyi merimetsojen yhdyskuntia ja guanon peittämiä saaria. Vaivihkaa autioon maastoon alkoi ilmaantua pieniä vihertäviä laikkuja.
Pian näkyi vaatimattomia pensaita ja kaktuksia. Oikein hymyilytti ja tuntui mainiolle, kun ensimmäiset keltaiset ja punaiset kukkamättäät ilmestyivät teiden varsilla. Matkalla oli harvakseltaan pieniä vaatimattomia kyliä. Ensimmäinen kylä, jossa näkyi oikeita puita aiheutti todellisen tynnemyllerryksen. Haju tai tuoksu, mikä kylässä oli aistittavissa, oli jälleen kerran jotain sävähdyttävää.
En tiedä oliko siinä kukkien, mausteiden, ruuan vai minkä tuoksua. Mutta tämä tuoksu on se, joka saa reissumiehen mielen levottomaksi. Tämän tuoksun perään on joskus lähdettävä kotilieden lämmöstä ja hyvästä hoidosta. Mutta lähtemisessä on se hyvä puoli, että odotettu kotiinpaluu on jäljellä.

Lintu unohtui

2008-11-10T04:05:00.000-08:00

Meinasi tärkein unohtua eli linnunkuva.

Atacama, autiomaiden aatelinen

2008-11-10T03:59:00.000-08:00

Atacaman autiomaan marraskuinen lämpö on jännää. Ajettaessa olo tuntuu oleva sopiva ihan suomalaisen lämpötilan mukaan valituille ajovaatteille, mutta heti kun pysähtyy tilanne muuttuu. Lähes neljän kilsan korkeudessa auringon voima on pelottavan suuri. Kun ottaa kypärän pois, aurinko kärventää päänahan tosi nopeasti ja saa mustissa ajovarusteissa seisoskelun tuntumaan tukalalle.
Mutta maisemat Atacamassa ovat aikamoiset. Mahtavia kivipaasia ja eriskummallisia muodostelmia hiekkaerämaassa. Suuria, mutta matalia laavapurkaumia on siellä täällä hietikossa. Kituliaat pensaat yrittävät sinnitellä harvalukuisina joten kuten hengissä, mutta valtaosin maa on autio ja tyhjä. Tulee mieleen unohdettu jättiläisen maa, pelottava, mutta samalla kauniin kiehtova.
Ikäänkuin jättiläisillä olisi ollut ryyppyjuhlat ja he olisivat voimansa tunnossa mullistaneet vuoria. Yksi jättiläinen on pilkkonut vuoren talon kokoisiksi lohkareiksi. Toinen jätti teki teki vuoresta valtavan kasan hiekkaa keskelle erämaata. Kun voimat juhlien lopussa ehtyvät, piirtelivät jättiläiset lopuksi somillaan mahtavia vanoja Atacaman kiviseen kamaraan. Juhlien jälkeen jättiläiset häipyivät ties minne ja jäljelle jäi muutamia tulivuoria. Niiden kraattereista nousee enää vaimea savu, hiipuvan iltanuotion tapaan kohti sinistä, kylmää taivasta.
Kuva maailman suurimman suola-aavikon Uyunin kaktussaarelta. Toisessa kuvassa piiskaan Hondaani entistä kovempaan menoon suola-aavikolla, sillä edessä on 60 kilsaa tasaista ennen kaktussaarelle saapumista. Kolmannessa kuvassa vaimea sauhu nousee tulivuoresta.

Happi loppuu

2008-11-06T04:47:00.000-08:00

Kaksi on Altplanolla pulassa, Visa ja Honda. Kummllakin on vaikeuksia selvita yli 4500 metrin korkeudessa. Mutta kun otetaan rauhallisesti, niin jospa se siita. Muutaman paivan paasta laskeudumme meren rantaan.
Ajoimme eilen pari sataa kilsaa muinasita Inkareittia Orurosta Potosiin. Kyllapa oli taas maisemalla paiskattu tien patkaa. Ei tahtonut tulla ajamisesta mitaan, kun piti pysahdella napsimaan kuvia.
22000 kilsaa takana ja ehka viisi tonnia edessa, eli loppusuoraa pukkaa. Argentiina ja Chile on maista enaa jaljella ja 12 maata on jo koettu.

Uitu on

2008-11-04T14:18:00.000-08:00

Nimittain Titikakassa. Viilean raikas vesi hyvaili vartaloani. Myos Patri uskaltauti hyisiin aaltoihin. Perustimme saman tien urheiluseuran, Titikakan uivat motoristit. Tositaiseksi jasenryntaysta ei ole ollut.
Ilma on edelleen yllattavan kylma, aamulla oli yhdeksan astetta. Mutta aurinko on paistanut ja paivan mittaan mittari kipuaa mukavasti ylospain
Muuten menee mukavasti, La Pazissa ollaan taas kerran, nyt Bolivian La Pazissa. Kirjoitan baarin koneella, joten linnunkuvat jaavat haaveeksi.

Sadetta, raetta, pilveä, poutaa

2008-11-03T05:02:00.000-08:00

Nousimme Camanan kaupungista vaivihkaa kohti Altiplanon ylätasankoa. Tehot oli pyörässä hukassa ja itsekin haukoin henkeä pyörtymisen partaalla, kun loikin kuvaamaan vilkunjalaumaa. Syykin selvisi, kun tien varteen oli pystytetty kyltti, jossa paikan kerrottiin olevan 4562 metrin korkeudessa.
Matka jatkui ja ilta pimeni. Kaupunki vilkkui hämärässä laaksossa houkuttavan kauniina. Kun lähdimme laskeutumaan laaksoon, joku heitti kypärääni kivellä ja kohta toisella. Ei mutta rakeitahan ne ovat eivätkä kiviä. Maan valkaisseen raesateen ja sen jälkeen navakka vesikuuro. Älysin ajaa tien sivuun ja loikin yhden katoksen alle ällistelemään tilannetta. Porukka hajosi siinä kaoottisessa kelissä ja Punon iltaruuhkassa melko tehokkaasti.
Titikaka järven rannassa ollaan, vettä tulee ja lämpöä on kolme astetta, eikä kavereita näy missään. Siinä kävi yksi vanha ukkeli puhuttelemassa minua ja ihmetteli matkaamme. Paiskasimme kättä ja hän häipyi sateiseen pimeyteen.
Kohta Petteri ja Kalle tulivat paikalle lähdimme etenemään keskustaan. Erinäiset sekoilujen ja odottelujen jälkeen porukka on kasassa ja kaikki hyvin. Ulkona tuntuu yhä ripottelevan vettä.
Kuvissa lähes pyörtymisen aiheuttaneet vikunjat ja mallia siitä, miten aavikkojoen laakso otetaan ryytimaaksi. Ja yksi pikkulintu palmussa, ettei totuus unohdu.

Ufojen askareita?

2008-11-02T03:48:00.000-08:00

Perua etelään ajettaessa tulee teen Nazcan kaupunki. Sen pohjoispuolella on kymmeniä kilometrejä kanttinsa oleva autiomaa. Eiköhän vain jotkut ole pari tuhatta vuotta sitten sortteeranneet autiomaan kiviä uuteen uskoon. Autiomaahan on tehty valtavan pitkiä viivasuoria linjoja siirtelemällä tummat pintakivet sivuun, jolloin vaaleampi pohjahiekka näkyy paremmin. Sinne tänne autiomaahan on tehty satojen metrien kokoisia kuvioita, joita ei pysty hahmottamaan kuin lentokoneesta. Kuka miksi viivat ja kuviot on tehnyt, on pysynyt arvoituksena. Jalostuneita veikkauksia on esitetty useitakin. Nyt olemme Camanan kaupungissa ja illaksi oli tarkoitus ajella uimaan Titicacaan. Kuvassa lintu ja aavikolle aikanaan tehty kuvio.

Hiekkaa aika on

2008-10-30T20:52:00.000-07:00

Jatkoimme Perun kylmää rannikkoa etelään. Jos perulaisilta jotain puuttuu, niin hiekkaa se ei ainakaan ole. Eilisen vaihtelevan aavikko-osuuden jälkeen seurasi toiset 600 kilomeriä entistä karumpaa hiekka-aavikkoa.
Eri väristä hiekkaa oli kasautunut kauniiksi dyyneiksi, jotka ulottuivat välillä tielle asti. Joskus oli pyöräkuormaaja auraamassa hiekkaa sivuun, jotta pääsimme etenemään. Hiekkadyynien välistä välkehti toisinaan turkoosinsininen meri. Tyynenmeren raskaat mainingit jaksoivat taukoamatta jauhaa Perun kylmää rannikkoa. Oli aurinkoa, hiekkaa ja merta, mutta lämpö puuttui. Tilanne tuntui uskomattomalle.
Hiekan ja meren tuoksun katkaisi yllättäen tuoksu, joka toi mieleeni vuosikymmenten takaiset retket lavatansseihin ja haparoivat yritykset tutustua vastakkaisen sukupuoleen.
Rehti kukkaistuoksu tunkeutui kypäräni sisään ja minun oli pakko pysäyttää. Muistoja kirvoittavan tuoksun lähteeksi paljastui aavikon keskelle ilmestyneet vaaleansiniset kukkamättäät. Katoavaista oli tämäkin nautinto, sillä muutaman kilometrin jälkeen tuoksusta ja kukkien kauneudesta oli jäljellä vain kaunis muisto. Mutta se muisto elää.
Kuvassa tunteet pintaan nostattanut kukkamätäs sekä iloisen oloinen lintu hotellin puussa. Käänsi tosin päänsä pois ennen kuvausta. Ja kun lavatanssit tulivat mieleeni, liitin myös kuvan pussaavista papukaijoista.

Esirukous ja pyyntö

2008-10-29T17:27:00.000-07:00

Hyvä Taivaanisä. Kuten varmasti tiedät olen ajellut tämän päivän Perussa. Mieleeni tuli yksi asia tai paremminkin pyyntö. Sinulla on varmasti syysi kohdella perulaisia kuten kohtelet. Mutta ulkopuolisen silmin toivoisin perulaisille hieman raposempia oloja. Ahkeran kansa elää kurjuudessa. Jos et voi suorilta antaa lisää perulaisille, niin ota vaikka amerikkalaisilta pois, sillä heillä näytti olevan kaikkea yllin kyllin.

Perulaiset uskovat erittäin vahvasti Sinuun. Myös usko poikaasi Jeesukseen ja hänen äitiinsä Mariaan elää vahvana perulaisten keskuudessa.

Ovat kapistelleet monenlaista pientä temppeliä ja komeaa alttaria tiepuoliin. Mäkien päälle on pystytetty mahtavia Jeesusta kuvaavia patsaita. Taksien laseissakin Jeesuksen tuloa odotellaan kovasti. Olipa yhden bensiksen nimi komeasti Jeesus Nasaretilaisen polttoaineasema.

Eli toivoisin perulaisille parempia oltavia!

Liitin vielä kuvan yhdestä pienestä alttarista, jonka varmaankin tunnet.

Alas kuumaan

2008-10-28T20:51:00.000-07:00

Tulihan sitä lämmintä Equadoriinkin, kun älyttiin tulla alemmaksi vuoristosta. Laskeuduimme aamupäivällä Macaran kaupunkiin ja samalla lämpö nousi noin 30 asteeseen. Kylän nimi lausutaan muuten suomalaisittain ”makkara”. Tullitoimet sekä Equadorin että Perun puolella kävivät sukkelasti.
Mukavana lisänä ajamiseen ovat tulleet nopsajalkaiset Andien possut. Helposti kolmeen kymppiin nousee vauhti näillä vuoriston kirjavilla töpselinokilla. Valtoimenaan kirmaavat aasit ovat toinen piristysruiske. Mikähän lienee kuvan aasipojalla mielessä kun niin innokkaasti naaraita seuraili.
Illan suussa saavuimme Piuran kaupunkiin, joka on parisataa kilsaa leveän aavikon reunassa. Huomenna olisi luvassa yksitotinen taival, sillä koko aavikolla ei ole ainuttakaan kylää.
Piuran mopotaksimiehet olivat kovin kiinnostuneita vaihtamaan ajopelejä. Kauppoihin ei kuitenkaan päästy. Näyttää El Comendante Che elävän uutta elämää ympäri maailman.

Kylmä päiväntasaaja

2008-10-27T18:13:00.000-07:00

Koko Keski- ja Etelä-Amerikan ajan kulkukoirat ovat olleet riesana. Osa väistää, osa ei ja kolmas ryhmä hyökkää. Toisen jaon vois tehdä kahteen, eläviin ja kuolleisiin, sillä koiranraatoja on tiellä vaivoiksi asti. Equadorin koirat tuntuvat olevan erityisen hyökkäävää sorttia. Ajelin Perin takana ja näin kuinka yksi koira hyökkäsi Petrin pyörän kimppuun. Koiran pää meni eturenkaan ja moottorin väliin. Koira kiepsahti ulvahtaen keskelle tietä ja siihen sätkimään. Hiljensin hieman aloin väistää koiraa varmuuden vuoksi.
Kovin hitaaksi en uskaltanut vauhtia laskea, sillä vieressä rähisi toinen koira. Eiköhän tämä sätkivä koira ponkaissut justiin minun etupyörän eteen. Ja toinen ulvaisu sekä minun pulssi kahteensataan. Niukin naukin sain pidettyä pyörän pystyssä ja jatkoin edelleen sen toisen koiran pelossa matkaa. Takana tuli Pekka, joka sanoi olleensa melko varma, että kupsahdan kumoon. Huh, jo toinen eläinosuma tällä matkalla. Toivottavasti kolmatta ei tule.
Tie lähti taas uhkaavasti nousemaan kohti Andien huippuihin takertuneita pilviä. Eikun sisään vaan sillä matka ei sadetta pitämällä etene. Entistä kovempi koettelemus oli edessä. Savea, kuoppia, kiviä sun muuta. Ja sama vaikeus sumun kanssa. Välillä sumu tuntui niin tiiviille kuin maito. Muutaman metrin näki eteensä ja ne kuopat! Väillä kovapohjainen kivitie muuttui heittämällä pehmeäksi hiekaksi. Yksi kaatoi pyöränsäkin tällaisessa äkkimuutoksessa. Mutta sade loppuu aikanaan ja sumu kanssa. Ilma kirkastui ja saavutin porukan ihmettelemässä Kalevin Bemaria. Tarakka poikki ja perälaukku tiellä. Siinä aikamme harsittiin pyörää nippusiteillä, kiristysliinoilla ja muilla tykötarpeilla. Nyt olemme Lojassa ja kaikki melko hyvin. Ainut mikä ihmetyttää on Equadorin kylmyys, joka on Suomen tasolla. Ja kuitenkin ollaan päiväntasaajan läheisyydessä.
Kuvissa kaksi maisemaa vuoren molemmin puolin.

Moka numro 1

2008-10-26T06:14:00.000-07:00

Voi taivaan vallat.
Kiihkoissamme piiskasimme rautaratsuja siihen malliin, että hurautettiin vahingossa päiväntasaajan yli! Olisihan se ollut somaa ottaa kuva toinen jalka pohjoisella ja toinen eteläisellä pallonpuoliskolla.
Tämä huolimattomuus syö miestä rotan lailla, mutta jospa siitä selvitään. Kohti etelää jatkamme kumminkin. Jospa sitten toisella kerralla otetaan kuvia
Kummallista ettei tiepuolessa ollut minkäänlaista kylttiä tai opastetta.

2008-10-25T13:45:00.000-07:00

Päiväntasaaja lähestyy ja ilma kylmenee. Tukahduttavan Panaman ja Kolumbian Cartaghenan jälkeen olemme ajelleet pitkän tovin etelään. Kohta on vuorossa päiväntasaajan ylitys. Sinällään hauskaa, sillä ilma on koko ajan viilentynyt.
Tänäänkin kun lähdimme kohti Equadorin pääkaupunki Quitoa, plusasteita ei ollut kuin kuusi. Päivällä tilanne paranee, mutta ei tahdo enää mennä 25 astetta rikki, sen verran ylängöllä ollaan. Sääkarttoja silmäillessäni havaitsin, että paahtavat helteet ovat melko varmasti ohi. Päätepisteessä Ushuaiassa yölämpö kolme ja päivälläkään ei kymppi tahdo aina mennä rikki.
Yhden maissa saavuimme Quitoon ja taksikuskin opastaman löysimme hotellin nimeltä Finlandia. Se on Ruotsi ja Suomi katujen kulmauksessa. Olo on isänmaallisen ponteva.
Kuvassa papukaija puhuu ja vieruskaveri kuuntelee. Ja sitten muutamia maisemakuvia sekä Kolumbiasta että Equadorista.

Olen sanaton

2008-10-24T16:54:00.000-07:00

Olemme nyt Equadorissa. Kolumbian Kordillieerit on nähty. Olen sanaton siitä, että sain tämänkin ihanuuden nähdä.
Poimin kaksi kukkaa vuoristosta erityisesti blogiani lukeville naisille, digitaalisesti tosin.
Toivuttuani hämmennyksestä, kykenen ehkä pitempään sanailuun.

Kolumbian Kordillieerit

2008-10-23T17:10:00.000-07:00

Seitsemältä taipaleelle sopimuksen mukaan. Sata metriä ylös hotellin pihasta ravintolan pihaan. Ei ole kahvia, koska paikat on kiinni. Rynkkypoliisi pysäyttelee autoja ja käskee niiden mennä tien sivuun. Tulossa on kuulemma vuoden tapahtuma, polkupyöräkilpailu Pereira – Medellin. Tie on suljettu ja matkaa pääsee jatkamaan joskus iltapäivän lopussa. No voi taikkeri, mitä nyt. Tarinoin siinä poliisin kanssa sen minkä suinkin osaan. Selitin miten vähän motskari vie tilaa rekkaan verrattuna. Puhuin itseni hieman pussiinkin, kun kerroin miten rauhallisesti ja pyöräilijöitä häiritsemättä ajamme ja samalla kerroin meidän oleva älyttömän kaukana kun kisa toden teolla alkaisi.
Lupa heltisi ja lähdimme tuuppaamaan puolityhjää tietä etelään. Ja kas kummaa mieleeni putkahti Pentti Haanpään novelli ”Polkupyöräurheilija Saikansalo”, eli oli mukavaa mietiskellä maailman menoa ja ihailla maisemaa.
Jos vuoristoa yleisesti kuvaillaan sanoilla komea, mahtava, vaikuttava, on Kolumbian Kordilleerit toista. Nämä vuoret ovat kauniit, viehättävät ja houkuttavan vetovoimaiset. Ylisanojahan tässä tulee, mutta nämä vuoret ovat taasen jotain tajuntaa laajentavaa. Myös rinteiden huolellinen asuminen kiinnitti maatalousmiehen huomion. Jokainen neliömetri oli pengerretty viljelykäyttöön. Lehmien rodun vaihtuminen vuoriston korkeuden mukaan hämmästytti. Eräänlainen naudoilla tehty korkeusmittari. Lähempänä meren pintaa pitkäkorvaiset kyttyrälehmät lypsivät mukavan määrän maitoa, kun taasen vuoriston maidontuotanto oli sälytetty Ayrshiren ja Holsteinin huoleksi.
Kuvissa haikara katselee kaukaisuuteen, paikallinen maidonkuljetusyhdistelmä on matkalla meijeriin sekä pari kuvaa maisemasta niistä halavatun korppikotkista.
Teknisempi kuva on keskitason hotellin suihku, missä hanoissa ei voi mennä sekaisin ja vesikin tulee konstailematta suoraan puolen tuuman putkesta.

Maisemaa

2008-10-22T10:21:00.000-07:00

Mutta se maisema Cartagenasta Yarumaliin.
Kun kaupunki jäi taakse, alkoivat viljelykset. Maissia, kahvia ja ties mitä. Saattoipa seassa olla Kolumbian vihreää kultaakin. Pikku hiljaa karjatalous kuitenkin voitti kasvinviljelyn. Pitkäkorvaiset kyttyräselkäiset lehmät käyskentelivät kumpuilevassa, kirkasvetisten lampien täplittämässä maastossa. Lampien partaalla lumivalkoiset haikarat terävine nokkineen vaanivat aamupalaa. Maiseman yllä leijui tuskin havaittava usva. Maatyöläiset pitkine sapeleineen iskivät kasvustoon kovin verkalleen. Vastaan tuli aasi kantaen kahta pientä puunippua sekä selässä nuokkuvaa ratsastajaa.
Ilmassa oli aistittavissa pysähtynyttä raukeutta, ollaan vaan ja eletään. Jos maisema voi olla romanttinen, niin tämä ensimmäiset parisataa kilometsiä Cartaghenasta kaakkoon oli sitä.
Mutta mikään ei ole pysyvää ei maisemakaan. Kukkulat kasvoivat, rinteet jyrkkenivät ja mikä mukavinta mutkat tulivat kiperämmiksi. Alavan tropiikin puuduttavan nihkeä helle vaihtui kuin huomaamatta raikkaampaan vuoristoilmaan. Tuntui mukavalle hengittää pitkän lösyisen ilman jälkeen oikeaa ilmaa.
Maisemat muuttuivat entistä jylhemmiksi ja tie entistä antoismapaa ajaa. Raukeuden sijaan vartalon valtasi jälleen tuttu adrenaliinintäyteinen kiihko. Nyt mennään ja nautitaan. Rekkaa tulee vuoristoisella viidakkotiellä vastaan väillä kahdella kaistalla, mutta aina löytyi Hondan mentävä rako. Ei nukuta ja aistitkin tuntuvat olevan refleksien kanssa viimeisen päälle iskussa.
Jos edellinen maisemanpätkä oli romanttinen, niin seuraavat parisataa kilsaa olivat eroottisen seksikkäitä. Syvällä laaksossa vuolaasti virtaava joki jylhän, salaperäisten vihreiden rinteiden välissä. Vihreyden keskellä mutkitteleva tie pilkahti silloin tällöin esiin lehvästön lomasta. Tällä tiellä eteni ihmisten nauha, kuka rekkaa ajaen kuka linjurissa istuen tai millä tahansa kuviteltavissa olevalla vehkeellä liikkeellä. Jokaisen matkaa taittavan päässä on varmasti omat ajatukset tiestä, odotuksista ja maisemasta. Ja se saa taasen minun mielikuvituksen liikkeelle.
Taitaa muuten Kolumbia olla ensimmäinen maa missä olen käynyt, jossa ihmiset vaikuttavat ihan aidosti iloisille ja vilpittömille. Paikallisten keskusteluja seuratessa huomaa hymyn ja naurun olevan herkässä. Kun antaudut keskusteluun kolumbialaisten kanssa, niin asia saa vahvistuksen. Mistä tulette, minne menette, miten menee... Ja iloinen ilme on vakiona kaikkien kasvoilla. Ihmetyttää vaan mistä nämä keskenään niin paljon torailevat, että rynnäkkökiväärimiehiä pitää olla joka kadun kulmassa ja sillan pielessä.
Kuvassa on romanttista ja seksikästä maisemaa sekä Yarumalin hieno keskitason hotelli viihtyisällä alueella hyvien liikenneyhteyksine varressa.

Medellin

2008-10-22T09:41:00.000-07:00

Keskiviikko 22 paiva, keskella Kolumbiaa Medellinin kaupungissa ollaan. Kaikki hyvin, saappaat suutarissa ja bemaristit etsii jarrupaloja. Tarkoitus ois jatkaa viela tanaan etelaan. Paan lisaa tarinaa jahka saan oman koneen tulille..

Muutama vastaus

2008-10-20T10:12:00.000-07:00

En pysty vastaamaan kommentteihin henkilökohtaisesti, joten panen tähän nyt muutamia vastauksia kaikkien tietoon.
Kolme porukoissamme ajavaa katupyöräilijää joutui nostamaan kädet pystyyn viidakkojoen rannassa. Hommattiin näille pyörille kanoottikyyti merellä odottavaan Stahlratteen suoraan siitä jokirannasta. Enskat jatkoivat vielä ehkä muutaman kilsan lähemmäksi viidakkojoen suistoa, missä maastopyörät lastattiin kanootteihin.
Kamerana minulla on Canonin 400 D 17 -50 putkella. Toinen putki on Canonin 70 - 300. Painavan ja tilaa vievän oloinen varustus, se on tunnustettava. Silti jotain puuttuu, nimittäin hyvä taskukamera, jonka saisi esiin povitaskusta äkkitilanteita varten vaikka ajon aikana.
Ruoka on toistaiseksi ollut ihan monipuolista ja hyvää. Yllättävän samantyylistaä koko matkan: nautaa, kanaa, kalaa, sikaa, riisiä, pottua ynnä erilaisia raasteita ja salaatteja. Kait se on melko puhdastakin ollut, sillä vain muutamilla on ollut mahan kanssa ongelmia. Eikä kellään niin pontevia, että se ajoa olisi haitannut.
Kuvassa otus, jonka näin hotellin puussa. Mikä lie leguaani, kovaa se ainakin juoksi, kun puusta alas hyppäsi.

Panamasta merelle

2008-10-19T15:18:00.000-07:00

Tie huonon aivan surkeaksi lillingiksi, kunnes se päättyi vuolaasti virtaavan joen rantaan. Kahlailimme joessa ja löysimme paikan mistä olisi mahdollista taluttaa pyörät yli. Sahamiehen Pekka ajoi muutamien heppujen pyörät yli, sillä hän on ajellut enduroilla ihan kisamielessäkin. Joesta nousu rantapenkalle oli hankala, sillä vauhtia piti ottaa vedestä. Hyvin kuitenkin selvisin koettelemuksesta. Panin saappaat jalkaan ja lähdin ajamaan eteenpäin. Pian edessä oli ällistyttävän suuri liejualue ja heti kohta sen perään ehkä 50 metriä pitkä rapakko. Eipä siinä ollut muuta tehtävissä kuin ajaa hurauttaa yli. Vettä oli niin paljon että saappaansuut hörppäsivät veden sisään.
Tie jatkui kivisen kapeana satamaan asti. Satamassa oli pieni katos, jossa pystyi olemaan suojassa auringonpaisteelta. Motsakrit kuljetettiin yhdestä puusta koverretuilla alkuasukaskanooteilla laivaan. Pienet inkkarit eivät olleet oikein asiasta jalalla ja meidän piti itse nostaa motskarit rantapenkereeltä kiikkerän oloiseen kanoottiin. Minua touhu epäilytti erittäin paljon. Kunnialla pyörät kuitenkin saatiin merellä odottavan laivan viereen, mistä ne vinssattiin ylös laivan kannelle.
Nyt ollaan oltu yksi yö laivalla reilun sadan vuoden ikäinen paatti on ihan kelpo alus. Eilen soudettiin ja uitiin läheiseen palmusaareen. Hohtavan valkoinen hiekka tuntui käsittämättömälle. Luulin ettei sellaista ole olemassakaan, mutta pakkohan se on uskoa, kun itse tepastelee 30 asteen lämmössä puhtaalla hiekalla. Grillasimme kanaa illan ja yön pimeydessä, auringonlasku oli ikimuistoinen niin ikään.

Kolumbia odottaa

2008-10-15T11:32:00.001-07:00

Matka jatkui huojentunein mielin, emme olleet pelättyjä rosvoja. Ajelimme auringonpaisteessa kohti Panaman kanavaa. Löysimme Panaman kanavan Mirafloresin, kanavan virallisen katselupaikan. Kympin USD lippu jolla pääsit katselemaan pirun korkealla teräsverkkoaidalla ympäröityä kanavaa ja sait katsoa vartin elokuvan kanavan toiminnasta. Huippuluokan rahastusta ja kusetusta kaikki tyynni. Tarratkin maksoivat 13,5 taalaa pieni ja 24 taalaa iso tarra. Muutenkin hinnat virallisella katsomispaikalla olivat todella huimia. Huono kokemus.
Lähdimme ajelemaan keskustaa kohti, josko löytäisimme hotellin jostakin. Pysähdyimme yhden kadun varteen, jossa oli hotelleja joka puolella. Peter lähti kyselemään majapaikkaa. Tässä vierähti varmasti pari tuntia ennen kuin Peter tuli ja kertoi hotellitilanteen olleen tosi hankalan.
Odotellessamme paikalle lampsi vaalea herra Hugh Sinclair. Hän kertoi ajelleensa kaverinsa kanssa mokoman Pan America tien vuonna 2001 vain 35 päivässä Africa Twinillä. Vuorokaudessa 17 tuntia ajoa ja loput lepoa. Oli päässyt Guinnesin ennätysten kirjaan moisella koheltamisella.
Huollot oli hommattu etukäteen Hondan puolesta ja muutenkin renkaat ynnä muut hoidettiin noin vain. Huimia tarinoita poika kertoili reissustaan ja pelotteli meitä kahdella maalla, Perulla ja Kolumbialla. Mutta myös Väli-Amerikan maat olivat hänestä vaarallisia. Hän antoi hyviä vinkkejä mistä kaupungista kannattaa kysellä renkaita sun muuta tarpeellista motukkaan. Toisaalta hän oli lennättänyt itsensä ja pyöränsä Panama Citystä Equadorin pääkaupunkiin Quitoon, eli ainakaan omakohtaista kokemusta Kolumbian vaarallisuudesta hänellä ei voinut olla. Ja olihan hänen tiedot vajaan kymmenen vuoden takaa.
Huomisesta tiedän sen verran, että aamulla viideltä joku hakee meidän kamat jotta saamme ajella huonoa tietä satamaan mahdollisimman kevyellä pyörällä. Eli siirtyminen Panamasta Kolumbiaan näyttäisi olevan putkessa.
Kuvissa paikallista tieta. Siis ei koko ajan jalkatappi maassa kanttaamista. Toisessa kuvassa Panama City kuvattuna vanhan kaupungin puolelta.

Roistona Panamassa

2008-10-14T14:14:00.000-07:00

Aamu valkeni sateettomana, mutta puolipilvisenä. Monet pani sadekamat vanhasta muistista päälle. Ajelimme satakunta kilsaa itään eli eteenpäin. Söimme aamupalan ja jatkoimme matkaa.
Letkamme oli venähtänyt kahteen osaan, ensimmäisen ja toisen väliä ehkä pari sataa metriä. Yks kaks vastaantulevien kaistalta meidän eteen kurvasi poliisien pickup ja lavalta loikkasi viisi poliisia. Kolmella pistooli ja kahdella rynnäkkökivääri.
Ampuivat oikein varoituslaukauksenkin ilmaan, jotta uskoisimme. Ja samalla osoittivat pistoolilla otsaan ja huusivat arriba manos, eli kädet ylös. Tulkkasin sen kavereille ja niin hekin nostivat kädet ylös. Meidät komennettiin maantien reunaan polvilleen ja kädet piti laittaa niskan taakse. Ihan niin kuin elokuvissa.
Kaksi rynkkymiestä piti meitä tasajyvällä, kun pistoolimiehet tarkistivat meidät takaapäin. Varusteet piti riisua yksitellen ja varovasti. Yksi yritti ylös, mutta hänet painettiin maahan. Kun musta poliisi osoittaa sinua pistoolillaan suoraan otsaan, huumorimieskin vakavoituu. Ja kun rynkkymies kauempana tähtää koko ajan.
Mietin siinä mielessäni että nyt on vakavat paikat, sillä minua ositteleva ukko oli siviilivaatteissa. Onko nämä valepoliiseja vai ihan oikeita. Syrjäsilmällä näin univormupukuisia poliiseja sekä oikealta näyttävän poliisiauton. Pulssini laski ehkä sataan kahteenkymppiin.
Kun meidät oli tutkittu, yksi kysyi puhuisiko joku espanjaa. Ja minä ilmoittauduin.
Lähistöllä oli tapahtunut ryöstö ja roistot olivat lähteneet paikalta moottoripyörillä. Yritin selittää että olemme viattomia turisteja, mutta meidät määrättiin ajamaan kamarille ja esittelemään kaikki varusteemme. Passit meiltä napattiin heti kun saimme nousta polviltamme tienravista.
Ajelimme kamarille missä muu osa porukasta istuskeli odottamassa. Heidän pysäytys oli hoitunut ilman pyssyjen pauketta ja polvistumista.
Tunnin tarkistelujen ja setvimisten jälkeen pääsimme jatkamaan matkaa. Hieman anteeksi pyydellen poliisit kertoivat tekevänsä vain työtään.
Tulipas taasen yksi uusi raita elämäni värikkääseen mattoon.

Sadekausi

2008-10-13T19:16:00.000-07:00

Olen joskus miettinyt, mitä sadekausi oikeastaan tarkoitta. Olen tuuminut mielessäni, että silloin satelee tavallista useammin. Ehkä näin on, mutta sadekausi tropiikissa tarkoittaa sitä, että sataa kamalasti ja koko ajan.
Lähtiessämme Costa Rican Hotel Gran Impalasta satoi. Vajaa sata kilsaa rajalle ja sama halvatun karuselli leimojen ja lupien kanssa. Läpimärät suomalaismotoristit kävelivät luukulta toiselle vesisateessa, joka liuotti passeihin ja paperihin vaivalla saatujen leimojen musteita katuojaan.
Urhollisesti kuitenkin seurailimme ohjeita, joita avustajamme meille antoi. Alle parissa tunnissa tunsimme olevamme viimeisellä luukulla. Ja yllätys yllätys, tietokoneet olivat tiltissä ja odoteltaisiin. Marssimme kaatosateen läpi syömään aamiaista läheiseen ravintolaan. Netsissäkin käväisin ja palasin takaisin orrelle odottamaan.
Apupoika kävi välillä lupailemassa papereista puolen tunnin sisään ja välillä tivasi alkuperäisiä rekisteriotteita. Olihan se ihan hyvää ajanvietettä sinällään.
Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Päätimme Peterin kanssa kävellä ihan sisälle koppiin kyselemään, mistä asian pysähtyminen johtuu. Neekerinoloinen nainen sanoi, että tietokoneet ovat tiltissä ja teidän ulkomaalaisten kanssa pitää olla tarkkana. Silloin minä, joka jo yli 50 vuotta olen ollut naisten ja lapsiperheiden asialla avasin espanjalaisen sana-arkkuni.
Pääsimme pian yhteisymmärrykseen ja nainen aloitti papereidemme käsittelyn. Minun tehtäväksi jäi kavereiden pyörien värin, mallin ja vuosimallin ilmoittaminen. Puolivälissä urakka nainen kysyi, oliko meillä paikallinen avustaja. Tähän vastasin Si!
Hän sanoin mokomien avustajien käytön vain sekoittavan asiaa ja tekevän hommasta kalliimman. Uskon hyvin naisen sanoja, sillä saadessaan ison pinon papereita eteensä virkailija hyytyy, nostaa paperinipun sivuun ja käsittelee mieluummin yksittäistapauksia.
Sitten autteli häntä myös kalkkeeripaperien asettelussa lomakkeiden väliin. Oiskohan aihetta lisätä yksi rivi CV:hen: Kalkkeeripapereiden asettelijana Panaman tullissa.
Kuvissa on rokotiiljä ja joku punkkarilintu töyhtöineen kieppumassa viitakossa. Niin ja kuva Kallesta kun hän ajaa rapakon yli.

Tullissa

2008-10-13T09:13:00.000-07:00

Jo kauan ennen Costa Rican rajaa kymmenkunta nuorukaista tuli tarjoamaan tullipalveluksiaan. Ensimmäisellä luukulla annettiin dollari ja saadulla kuitilla pääsi sisään tulialueelle. Toisessa pisteessä motskarit tarkastettiin ja siitä annettiin kämmenen kokoinen paperilappu.
Sitten ajettiin tullin pihaan ja alettiin etsiä poliisia joka kirjoittaisi tähän lappuun hyväksyntänsä. Välillä piti käydä näyttämässä passia yhdellä luukulla, mutta siellä niitä ei leimattu, mutta näyttö maksoi kaksi dollaria per naama. Saattoi olla, että keikka oli huiputusta, sillä mitään leimaa tai lippua emme saaneet. Koko ajan ympärillä parveili avustajien kaarti. Piti pitää lujasti kiinni papereista, sillä olin päättänyt selviytyä tämän puolen paperisodasta itse.
Poliisi tuli ja katsoi perälaukkuun ja veti ruksin paperiin. Nyt rekkariotteen, maahanatuloluvan ja muiden lippusten kanssa sisälle toiseen tullirakennukseen. Siellä ukkeli katseli papruja ja leimaili niitä ja löi pumaskan takasin käteen. Lähdin ulospäin, mutta varmuuden vuoksi kysyin yhdelta naiselta tiskin takana, että pitääkö vielä tehdä jotain. Ja piti. Yksi pyöreä leima kolmen kanttisen kaveriksi, yksi paperi tytölle ja olisimme vapaat poistumaan Nigaraguasta.
Kolmesataa metriä ja Costa Rican tullissa desinfioitiin pyörät. Välillä minun piti puhua itseni ja Tapsa takaisin Nigaraguaan, koska Tapsa väitti unohtaneensa rekkariotteen ja ajokortin tulliin.
Ajelimme takasin ja tullissa Tapsa löysi puuttuvat paperit taskustaan.
Takaisin Costa Rican tulliin. Vastusteluistani huolimatta minun piti nyt antaa dokumentit välittäjälle. Tuskaista odotusta ja osa porukasta huudettiin sisään. Leimat passeihin ja taas ulos helteeseen. Apumiehet kävelivät tärkeän näköisenä edes takaisin pihamaalla paperinippujen kanssa.
Sitten taas huudettiin miehet sisään, nyt yksitellen. Piti ostaa vakuutus 8000 colonilla eli noin 16 taalalla. Ja taas pihalle odottamaan. Kuvailin lintuja ja join vettä ynnä mehua litroittain.
Kolmannen kerran nimenhuuto ja silloin virkailija pyysi tietää pyörän värin ja se vahvistettiin nimikirjoituksella. Taas odotettiin. Vihdoin avustajat tulivat lappusten kanssa ja kertoivat, että sadan metrin päässä on toimisto, johon pitää mennä jonottamaan ilmaista maahantuontilupaa. Tässä sitä jonotellaan taas, nyt illan virvoittavassa sateessa. Aikaa rajalla on tärvääntynyt jo viisi tuntia ja tietoa siitä ei ole, milloin viimeinen meikäläinen saa luvan. Ja nyt kun on jo pimeää, ukolta kaatui tietokone tai paremminkin Windows ja se lähti harmistuneen näköisenä pois ilmastoidusta kopistaan. Siinä tämä vanha ponihäntäinen mies käveli kopista toiseen ja oli kuitenkin vakavailmeinen. Välillä kävin yrittämässä, josko toiset virkailijat pystyisivät hoitamaan kahden puuttuvan kaverin paperit kuntoon. Mutta ei, vain tällä vanhalla ponihäntäsedällä oli mahdollisuus kirjoittaa meille väliaikaiset motskaripaperit. Ja lopulta seitsemän tunnin helteen jälkeen kaikilla oli tarvittavat paperit. Pomppasimme pyörien päälle ja suuntasimme tropiikin pimeään ja välillä salamoiden värittämään yöhön. Alle puoli kilsaa ja stoppi. Nyt piti kaivaa se kämmenen kokoinen lappu johon oli lyöty leimoja kahta puolta. Herra oli tyytyväinen, kun sai yksitoista lappua ja me jatkoimme kiiltävänä matona kohti seuraavaa kylää, joissa kyselisimme majataloa. La Cruz on kylä ja hotelli kohtalainen.

Kuvissa Harakan katse, Papukaijoijen hellittelya ja tropiikin tikka

Nicaraguaan

2008-10-10T17:11:00.000-07:00

Kuvassa oleva tikka istui Pedrinan kylän hotellissa Hodurasin puolella. Koputuksesta huolimatta lähdimme kohti Nigaraguaa. Vain neljän ja puolen tunnin paperisodan jälkeen olimme venäläisten piaamassa maassa erittäin huonolla tiellä. Belaruksia ja Kirovitsejä näkyi sielä täälä ja venäläistyylisiä betonikolosseja unohedttuna tiepuoleen. Viidakon vehreät kasvit syleilivät jo armahtavasti näitä sosilaismin pontevia luomuksia.
Tie kumminkin parani ja putkahdimme ennen pimeää Leonin kaupunkiin. Kuvissa maisemaa ja Cholutecan autopesula.

Kauneutta ja kuuluisuutta

2008-10-10T16:33:00.000-07:00

Hieman kronologisessa epäjärjestyksessä ja ryppäin tulee tarinani. Mutta kun nettiä ei ole kuin toisiksi ilmoiksi. Mutta ottakaa ja lukekaa, jos siltä tuntuu.

Pöräytimme tiistaiaamuna sikasiistin Atitlan järven rantaan ihailemaan vastarannalla olevaa tulivuorta. Söimme aamiaisenkin siinä ja. Melko nopeasti eli alle tunnissa saimme munakkaat syödyiksi ja lähdimme kipuamaan syvällä vuorten välissä olevalta järveltä ylös. Pienet kuvaussessiot matkalla ja sitten pääsimme isolle tielle. Mutta sade oli tehnyt tuhojaan tällä maan yhdestä pääväylistä. Mutavyöry toisensa jälkeen hidasti matkantekoa. Samalla minua nauratti se into, millä kuvasin ensimmäisen, lähes kokonaan tien katkaisseen maavyöryn.
Sitten tuli stoppi tykkänään. Pitkän autojonon ohitettuamme lippumies pysäytti meidät tien reunaa. Maanvyörymä oli tukkinut tien ja raivauskalusto oli työssä alueella eikä työmaan ohi päässyt. Ajattelin kuitenkin yrittää Peterin kehotuksesta käyttää kielitaitoani. Kolme kertaa lippusetä kielsi etenemisen ja neljännellä kerralla sain avukseni paikallisen Hiace kuskin. Kerroin miten valtavan vähän kunnollinen maastomoottoripyörä tarvitsee tilaa ja lupasin että ajamme äärimmäisen varovasti työkoneiden ohi. Painostus tepsi ja pääsimme jatkamaan matkaa ja pääsimme isojen työkoneiden välistä puikkelehtimaan eteenpäin kohti Antiguaa.
Ja taas kerran kävi, että ajauduimme suurkaupungin sykkeeseen. Guatemala Cityssä on enemmän asukkaita, kuin Suomessa. Yks kaks viereisestä volkkarista veivattiin ikkuna auki ja pyydettiin haastattelua paikalliselle TV-kanavalle. Kurvasimme volkkarin perässä lähes sata metriä korkean pilvenpiirtäjän viereen. Siinä mies ja nainen vetivät vermeet autosta esiin ja show alkoi. Peteriä haastateltiin englanniksi, mutta itse halusin keskustelun käytävän ”espanjalla.” Ja niinhän se vaan meni haastattelu espanjaksi Guatemalan telkkariin.
Ennen kuin pääsin sisään majapaikkamme Zacapanin hotellin, paikalle pommasi pari hemmoa kyselemään, kuka puhuu espanjaa. Muutaman päivän rohkaisevien kokemusten siivittämänä ilmoittauduin. Nämä sällit tekivät minusta ja meidän retkestä jutun paikalliseen lehteen. Jo vain olin taas tohkeissani. Eli kelpo maa ja kauniskin on Guatemala.

Ensimmäinen uhri

2008-10-10T16:29:00.000-07:00

Minä ajelin letkan ensimmäisenä ehkä kahdeksaa yhdeksää kymppiä. Näin tiepuolessa, osittain ojassa korppikotkia mekastamassa jonkun haaskan kimpussa. Kuvia olin saanut näistä mustista rumista linnuista ihan tarpeeksi.
Eiköhän vaan juuri, kun ohitin parvea, yksi nahkapää noussut siiville ja oli suoraan pääni edessä. Sain käännettyä päätäni hitusen sivuun. Armoton jysäys oikealle korvalliselle. Hirveä ulina täytti pääni saman tien. Sain pysäytettyä motskarini tien reunaan kummastelin tapahtunutta. Takana tullut sai hipaisun päälläni tappamasta korppikotkasta. Nuoruuden kultaisina vuosina muistan saaneeni iskuja päähän, mutta tämä oli jotain.
Korvaan kävi armottoman kipeää ja tutkin, miten tärykalvo pelaa. No iso reikähän siihen oli tullut, paine virtaa iloisesti suhisten sisään ja ulos, kun nokasta puristaen puhalsin paineen ja imun nenäonteloon.
Eli saldo on se, että korppikotka menetti ainoansa ja minä sain reiän tärykalvoon.
Nyt tilanne on ok, korvalla ei erityisemmin kuule, mutta ei enää kipeäkään ole. Jospa se siitä lämmössä asettuisi. Jatkoimme matkaa, edellistäkin hitaammin. Aiemmin ihastuksissani katselemani linnut muuttuivat hetkessä saatanan tunareiksi. Tällaista se on elämä Hondurasin viidakkotiellä.
Panin tuon letermanin mittakaavaksi, jotta uskotta etten törmännyt kottaraiseen.

Vähän paha mieli

2008-10-07T11:31:00.001-07:00

Joukko suomalaisia joutilaita miehiä piiskaa kiiltävän värikkäät rautaratsunsa ennennäkemättömään menoon Guatemalan vuoristoteillä. Meno on uljasta ja jotkut tien sivussa kävelevät ihmiset hymyilevät ja heilauttavat kättäkin.
Samaan aikaan, samaisen tien varrella naiset, lapset ja vanhukset kantavat suuria taakkoja. Kuka päänsä päällä, kuka selässä tai muussa kantolaitteessa. Lasten kantamana kulkee armoton määrä polttopuita, eläinten rehua, rakennusmateriaalia ja ties mitä.
Mutta eihän se näin pitänyt mennä. Voimakkaat ja isot miehet huvittelevat ja katselevat, kun naiset, lapset ja vanhukset raatavat. Eikä mielen mustia ajatuksia kevennä edes tieto siitä, että halot lienevät kuivia, kuten heinätkin!
Kuvassa mokoman kiiltävän rautaratsun eli Bemarin korjaustauko.

Moottoripyörämaa

2008-10-07T11:23:00.000-07:00

Ilma on jotenkin tutun kolea, asteita tuskin kymmenen. Vedän ajokamat niskaan ja suuntaan kaakkoon. Sinne vie kartan mukaan tie, joka johtaa loppujen lopuksi etelään. Uskon karttaan ja annan hanaa.
Tasainen lakeus, kaktuksia hökkeleitten välissä. Välillä vuohilauma yrittää nyhtää lihaa luidensa ympärille päätyäkseen lopulta ohikulkijoiden lautaselle. Viileys ei hellitä ja tie tuntuu nousevan entistä korkeammalle.
Mutka toisensa jälkeen tuntuu entistä kiperämmälle. Mutta tätä juuri olen tullut hakemaan. Haluan olla yhtä pyöräni kanssa, mennä eteenpäin sen minkä kykenemme. Kipuamme Sierra Madren vehreää rinnettä ylöspäin kiihkoisen innon vallassa. Tunne itseni etuoikeutetuksi ihmiseksi. Miten tällainen nautinto on suotu minulle, onko tämä oikein.
Mietinnän sameus jää taakse, kun pykällän ylös ja alas vaihteita ja anna kaasua sen minkä ymmärrän oikeaksi. Leveä hymy täyttää tunkkaisen kypärän ja ajattelen jo Sinikkaa, jolle voin kohta kertoa suurista nautinnoista kaukaisessa Meksikossa.
Huipulla tuulee kuten aina. Mutta alamäki laaksoon on kuin toisinto äskeisestä. Pykältäminen jää vähemmälle ja moottori hoitaa jarrutukset. Vaihteiden kanssa ei tarvitse olla niin tarkkana. Syntisen hauskaa hekumointia. Tähän tarvitaan minun lisäkseni moottoripyörä ja meksikolainen vuoristotie. Edelleenkin häviävän laimea syyllisyyden tunne vaivaa, joka pian muuttuu uudeksi innoksi ja silkaksi riemuksi.
Laaksossa äsken kuvattu nautinto loppuu. Virkaintoisen meksikolaisbyrokraatin kynä ja viivoitin ovat linjanneet seuraavan 30 kilometrin pätkän tietä viivasuoraan. Sekin menee kuvitellessani moista herraa toimistossaan muutamien senjoritojen kanssa tutkiskelemassa karttoja ja muita asioita. Jälleen hymy nousee kypärän täyttäväksi asiaksi.
Tasanko loppuu ja uusi autuus alkaa. Nelosta, kolmosta ja kaasua. Arvaakohan sitä tällä vauhdilla. Ja kumin ote rosoisessa asfaltissa pitää kuin kotkan kynsi autiomaan avuttomassa kanissa.
Mutka toisensa jälkeen tarjoaa uutta nähtävää. Nopeus on sovitettava sen mukaan, mitä haluaa. Välillä haluaisi antaa kaikkensa pyörän ja itsensä yhteistyölle, kun välillä taasen yläpuolella suurina, mielikuvitusta kirvoittavina parvina liitelevät korppikotkat väistämättä pudottavat vauhtia. Saman tekee myös kosteasta metsästä nouseva salaperäisen lupaava tuoksu, joka antaa mielikuvitukselle ennenkokemattoman askareen. Kaikki aistit ovat valppaina nappaamaan itselleen uutta, kummallista ja ennenkokematonta. Minuus väistyy taka-alalle ja olen pelkkä vastaanottaja.
Mutta tätähän sen elämän tulisi toisinaan ollakin.

Teotichuacan

2008-10-05T05:26:00.000-07:00

Eilen poikkesimme atsteekkien muinaisessa pääkaupungissa, Teotichuacanissa. Keskellä pääkaupunki kulki kolmisen kilometriä pitkä Calle de Muerte, kuoleman katu, jonka päässä oli kuun temppeli. Puolimatkassa oli korkeampi auringon temppeli. Molemmat temppelit olivat erittäin massiivisia pyramideja joiden huipulle nousi jyrkät portaat. Todennäköisesti itse temppelit pyramidien huipuilta on hävitetty. Kuoleman kadun katkaisi useampaan otteeseen kauempaa muurilta näyttävä pari metriä korkea este. Lähemmäksi tultaessa muuri muuttuikin jyrkiksi portaiksi. Tie jumalan tykö temppeleihin sei saanut olla helppoa.
Atsteekit pelasivat aikanaan amerikkalaisen jalkapallon tapaista peliä. Pelaajat ottivat matsin varmasti tosissaan, sillä sääntöihin kuului, että hävinneen joukkueen yksi pelaaja uhrataan kuulle ja auringolle uhrialttarilla kuun temppelin edessä.
Ajattelimme ajaa moottoritietä, sillä useampi päivä on jo tullut ajetuksi ruuhkaisia pikkuteitä. Motari koukkaisi läheltä Meksiko Cityä. Niinhän siinä vaan kävi, että löysimme itsemme Meksiko Cityn keskustasta. Monessa kaupungissa olen ajellut, mutta kyllä tämä oli yksi viserimmistä paikoista. Tietyllä tavalla liikenne oli Pekingiäkin hankalampaa tai nopeatempoisempaa. Varpaita piti varoa koko ajan, kun oli pysähdyksissä, sillä autot tunkivat armottoman lähelle. Ilman päättäväistä röyhkeyttä oltaisiin varmaan vieläkin Meksiko Cityssä.
Luovimme kuitenkin itsemme ulos ja päästelimme hyvää vauhtia länteen ja kaakkoon vievää moottoritietä. Tie nousi välillä reilusti yli kolmeen kilsaan ja se huomasi. Pitkissä nousuissa maastomoponi voimat tuntuivat hieman ehtyvän.
Kuvassa pienemmän kuun temppelin edessä oleva uhrialusta, jolla luuserijoukkueen todennäköisesti veskari pääsi hengestään.
Toisessa kuvassa on auringon temppeli, jonka huipulle kiipeäminen otti voimille. Lisäksi pari maisemakuvaa Meksico Citystä Oaxacaniin.

Mahtava meksiko

2008-10-04T20:48:00.000-07:00

Guadalajaran kaupunki on puolitoista kilometriä meren pinnasta ja sen huomasi. Lämpöä ei ollut kuin kymmenkunta astetta. Onneksi vedin ajokamat päälle eikä minulla ollut hätää. Puikkelehdimme aamuruuhkassa ulos kaupungista melko onnistuneesti. Bensanotossa letkan perästä kaksi meni liittymän ohi, mutta tavoitimme heidät moottoritien alusta.
Tie kohosi yhä ylemmäksi ja ilma viileni. Kävimme likempänä 3000 metrin korkeutta. Kasvillisuuskin muuttui oleellisesti. Kaktukset ja bougainvillet väistyivät rehtien ja suorarunkoisten havupuiden tieltä. Matkan varrella näkyi myös sahalaitoksia, mikä osoittaa että puita myös hyödynnetään. Lähes korkeimmalla kohdalla pysähdyimme katselamaan ja keräämään joukon kasaan.
Yritettiin ajaa Meksiko Cityn pohjoispuolitse katsomaan atsteekkien tekemiä pyramideja. Mutta teitä oli kerrassaan paljon ja neuvot sitä luokkaa, että ajelimme lähes koko päivän pieniä, isoja ja vielä pienempiä teitä ennen kuin osuimme pyramidikaupunkiin. Pyramidialue olisi suljettu kohta saapumisemme jälkeen, joten jäimme yöksi tähän ja mikäs tässä.
Matkamme aikana jouduimme ajamaan ainakin tuhannen liikennehidasteen yli. Jotkut niistä oli niin korkeita, että patti raapaisi joidenkin pyörien pohjaa. Näimme kosolti alkuperäistä Meksikoa mutkitellessamme pikkuteitä myöten pienten kylien halki. Ihmiset jättivät hommat sikseen, kun jyräytimme ohi. Melko moni vilkutti iloisesti.
Kuvassa en malttanut olla sotkeamatta käsiäni kun vaihdoimme ketjut ja rattaat sekä väänsimme alle uuden takarenkaan.
Toisessa kuvassa kutsumaton vieras ruokalautasellani ja kolmannessa taivasta kasvillisuuden seasta. Kohta lisää kuvia ja juttua.

Viva Meksiko

2008-10-01T20:24:00.000-07:00

Päivä meni vähemmän ponnekkaan ajon pyörteissä. Kilsoja ei tullut kuin noin 250. Ennen Tequilaa Peter keksi että, Laineen sahan renkaat vaihdetaan nyt. Ja niin tehtiin, pojat jäi sinne ja jatkoin Kalevin puhelinopastuksella kohti Guadalajaraa. Kalevi kertoi, että kaupunkia lähestyttäessä otatte Patria Avenuen heti kun se tulee ja sitten vasemmalle 3. Station suuntaan muutamia kilsoja. Ja siinä kaupan pitäisi olla. Ja niinhän se olikin.
Vielä illan hämärtäessäkin osa jengistä on pesettämässä!!! pyöriään. Tuntuu siltä että ei olla oikein ymmärretty matkan luonnetta. Mutta onhan se puhdas pyörä ok, mutta tärvelimme taas puoli päivää arvokasta aikaa. Itse vaihdatin takakummin varmuuden vuoksi.
Ei ota oikein tulta Meksikon tielaitoksen opastuskyltit. "Älä nostele kiviä tielle, älä tärvele liikennemerkkejä, roskien heittäminen kielletty, parempi myöhään kuin ei milloinkaan"...
Matka kuitenkin jatkui tiellä, jonka reunat olivat roskaa täynnä, ja ajoradalla oli välillä kiviä sun muta roinaa.
Mutta meno on mukavaa ja nyt makoilen Guadalajaran kauungin kupessa olevassa posadassaa.
Kuvia panen taas joskus. Maisemat ovat olleet erinomaisen komeita. Kaikkea mahdollista, pankaa silmät kiinni ja kuvitelkaa oikein eksoottista ja komeaa maisemaa. Ja siihen pikkuisen päälle, niin olette oikeassa.

Haju vai tuoksu

2008-09-30T22:22:00.000-07:00

Tänään oli tuhansien tuoksujen ja hajujen päivä. Pääsimme pois La Pazista kolmannella yrittämällä. Syy jäi edelleen epäselväksi, mutta latinojen kanssa puuhatessa ei kannata pikkuasioihin takertua. Iltalaiva toi meidät Topolobombon kaupunkiin, mistä motelli löytyi heittämällä.
Seitsemältä pyörä käyntiin. Kokonaista 14 tuntia pyörän päällä teki selväksi yhden tärkeän seikan, miksi kannattaa ajaa motukalla eikä vunderbaumien kyllästämällä passatilla. Ne hajut ja tuoksut. Juuri kun olet siemaissut nenääsi bussipysäkillä seisovien, hajuveden yliannostukseen sortuneiden latinonaisten tuoksun, sieraimiisi tunkeutuu rekan alle jääneen hevosen mätänevä löyhkä. Tämä vaihtuu seuraavassa kurvissa herkulliseksi grillilihan tuoksuksi tuoden veden kielelle. Tuoksut ja hajut tasoittuvat kostean metsän ja lukuisten kukkien sopusoinnuksi. Kunnes karjapihan ohi kurvatessasi vallitsevana onkin rehti lehmänpaskan haju, joka taasen kylää lähestyttäessä muuttuu ihan oikeaksi ihmispaskan hajuksi. Mätänevä kala, tequilan mäski, asfalttityömaan haju, tuore höyryävä multa, kulotuksen vaimea haiku, roskanpolton kitkerämpi savu. Mielikuvitus saa koko ajan sierainten kautta uutta pohdittavaa ja mietittävää. Tien varren ihmisten iloiset ilmeet ja kädenheilutukset antavat voimia pitkälle matkalle. Siksi konepyörä.
Nyt kaikki hyvin Tepicin kaupungissa, Meksikossa luonnollisesti.
Kolme kuvaa Kalifornian lahdelta jota myös Cortesin mereksi kutsutaan. Pelikaani levähtää, suulan näköinen lintu lentää, kuten myös kala.

Vauhti hyytyy

2008-09-28T16:08:00.000-07:00

Sunnuntaina huhhailtiin satamassa kauemmin, mutta vain BMW pyörien numerot kelpasivat Meksikon pojan tietokantaan. Niin siinä sitten lopulta kävi, että NV-alkuiset Hondien paperit olivat tosiaankin pelkkää paperia. Samoin Suomesta kalliilla rahalla hankkimiemme carnettien arvo oli vessapaperin tasolla. Halusivat omat dokumenttinsa ja sillä siisti. Ei auttanut englanti, espanja eikä portugalinsekainen espanja ”amigo” sanojen ryydittämänä. Edes ylimääräinen ansio ei kiinnostanut virkamiestä. Tumma setä kehotti kylmän viileästi paahtavassa helteessä seisovia suomalaisia hondakuskeja tulemaan huomenna uudestaan, josko vaikka ongelma ratkeaisi. Edes kiertäminen mantereen kautta ei olisi pelastanut meitä, sillä Tijuanan maisemissa olisi ollut sama ruljanssi. Baja Kalifornia on vähän kuin Ahvenanmaa Suomelle. Kotimaa mutta kuitenkin ulkomaa. Peter vaan lohdutti ja sanoi: Näistä selviää vain kärsivällisyydellä ja sitkeydellä. Oppia ikä kaikki, näin kai se on optimistisesti todettava.
Kuvassa haavemme mannermeksikoon pääsystä lentävät valkoisin siivin Baja Kalifornian sinitaivaalle, iloisen kaakatuksen tahdittamana.

Viivästys

2008-09-27T15:01:00.000-07:00

Kävimme suurin toivein laivarannassa lippujen kanssa ja kaiken piti olla kunnossa mantereelle menoa varten. Sitten siinä toisella portilla yksi hemmo rupes kyselemään väliaikaista maahantuontilupaa moottoripyörille. Hankkimamme carnetit eivät kuulemma olleet oikeita. He neuvoivat toimiston, josta saa niitä lupia. Toimisto oli suljettu, lupaukko lähtenyt viikonlopun viettoon. Naimaan, juomaan tai tekemään molempia.
Eikä asialle kuulemma voi tehdä mitään. Tunti kaksi siinä huhhailtiin kinuttiin, selitettiin ja palattiin nokka siiven alla takaisin kaupunkiin. Lujat lupaukset antoivat satamassa, että lupahemmo on huomenna heti yhdeksältä paikalla. Ei päivä lisää matka-aikaa. Mutta junathan ne on jotka aikatulun mukaan kulkevat!
Paluumatkalla sain samaan ruutuun fregattilinnun ja korppikotkan. Nämä Meksikonlahden ilmatilan valtiaat liitelivät sopuisasti lounasta etsien.

Tukka

2008-09-27T09:05:00.000-07:00

Pahimmoilleen katkesi sähköt, kun leikattiin aavikkotukkaa.
Mutta Guatemalassa saadaan tukanleikkuukoneeseen lisää virtaa.

La Paz

2008-09-26T20:09:00.000-07:00

Kuten kuvassa näkyy, suuri azeekkipäälikkö Mikael vaihtoi öljyt Hondaani.
Toisessa kuvassa olen mahani ja Hondani kanssa meren rannalla Kolmannessa kuvassa Peter leikkaa minulle aavikkokampausta.

Kaktuskiintiö täysi

2008-09-25T21:15:00.000-07:00

Kun ensimmäinen kaktus ilmaantui eteen, niin tokihan sen edessä piti poseerata. Näin tein minäkin. Mutta kun tänään vedimme lähemmäksi 800 kilometriä kaktusten seassa, niin kiintiö alkoi täyttyä. En tiedä ihan varmasati, onko kaktukset loppuneet koska loppumatka luikahti taas pimeässä. Yksi asia ainakin on varma, kaktuksia on Meksikossa järjettömän paljon.
Korpin ja kotkanhan olette jo nähneet. Nyt seuraa korppikotka. Pelikaanikin liihotteli ohitseni Loreton rantakaupungissa. Nyt olemme tosi kivassa hotelissa La Pazin kaupungissa. Huomenna on huolto- ja vapaapäivä.
Ei täälä ihmeitä, takapuoli kovilla ja bensa tuppaa loppuilemaan.

Matka alkoi

2008-09-25T08:07:00.000-07:00

Reilun kahden viikon kenraaliharjoitus Kanadassa ja USA:ssa on ohi. Meksikoa on ajettu jo reilu 700 kilsaa. Kaikki on muttunut, tiet, ajotyyli, siisteys. Mutta samalla meno on muuttunut mielenkiintoisemmaksi.
Ajaa hurautimme Tijuanan läpi noin sata kilometriä. Majatalo löytyi moottoritien varresta. Kävimme popsimassa oivallisen aterian tien varren kuppilassa. Jotakin rieskan sisään käärittävää se oli.
Aamulla Peter rupesi hinkaamaan netissä vakuutuksia pyörillemme. Minäkin toin koneeni siihen savottaan ja niin saimme kaikille vakuutukset Meksikoon. Jatkoimme hieman ja löysimme tullin viitat ja menimme kysymään, miksi emiltä ei kysytty passia rajalla. Vastaukseksi tuli vain viiden taalan sakko per ukko laittomasta maahantulosta.
Kalifornian niemimaa ja siellä oleva Mojaven autiomaa olivat elämyksiä. Valtavia viinitarhoja ja muita viljelyksiä. Kukkulan takana taas paahtava kuumuus ja korkeintaan kaktuksia ja kuivettunutta pensasta.
Tosi pitkiä on kylän välit Baja Kaliforniassa. Lopulta yön pimeydessä huristelin eteenpäin autiomaan hitaasti, mutta varmasti kylmenevässä yössä. Myös outo kosteus painoi päälle.
Kuvissa Honda ja kaktu, kaktus taka-alalla. Toisessa kuvassa alkaa autiomaan yö. Kolmannessa Meksikon lokki lentää ohi ja miettii varmaan: Mitä Vippe Meksikossa?

USA ohi

2008-09-23T19:21:00.000-07:00

Alusta alkaenhan matka oli suunniteltu enduroille ja yöpymispaikat ovat viitteellisiä. Mitään etukäteisvarauksia ei ole, vaan mennään minne ennätetään ja kysytään yöpaikkaa kun ilta hämärtää.
Itse olen nauttinut lähes joka kilometristä. Nämä pikkutiet ja mutkittelut ovat olleet reissun suola. Yksinään matkustaessa noille teille ei olisi kuunaan tullut lähdetyksi. Olemme nähneet niin paljon aitoa Amerikkaa että alta pois.
Detah Walleyn pienen hajaanuksen jälkeen lähdimme aamulla kimpassa sitten lähdettiin tuuppaamaan Mojaven autiomaan halki. Auringon polttamaa pientä pensasta ja ruohoa riitti kymmeniä kilometrejä. Yksi mielenkiintoinen piirre Mojavessa oli se, että vaaleaan, tasaiseen hiekkaan oli ikäänkuin kipattu valtavia mustia kivivuoria. Täydellinen väriero. Muutenkin tuntui, että Death Walley ja Mojave on saanut kaikki maailman kivivärit. Punaista, keltaista, mustaa, harmaata ihan kaikkia värejä ja värierot olivat erittäin jyrkät. Kun musta muuttui punaiseksi, se tapahtui sentin tai oikeastaan millin matkalla.
Illalla tulimme San Diegoon. Monen kaupungin läpi olemme ajelleet ja San Diego on niistä vähiten houkutteleva. Jotenkin tämä on ikävä sekoitus Kiinaa, Meksikoa ja ruotopuolelle jäävien niin sanottujen valkoihoisten touhua.
Huoltopäivän ajelin ja eksyilin kaupungilla ja sitten ajaa jyräytettiin Meksikoon kenenkään kysymättä yhtään mitään. Edes minkäänlaista passintarkastuskoppia emme nähneet.
Kuvissa on Death Walley oranssipää, Meksikon rantaa ja Kalifornian tyrskyjä.

Autiomaa

2008-09-22T08:07:00.000-07:00

Yosemiten kansallispuisto mahtavine kallioineen on nahty. Samoin takana on Death Walleyn ajo paasta paahan. Piti ottaa vauhtia vajaan sadan kilsan sora- ja kivitiepatkastakin, ettei jaa harmittaan. Virallinen asfalttiereitti tulee sisaan laakson puolivalin paikkeilta. Oli muuten kuivan ja kuuman oloinen laakso. Niin kuin kuumailmapuhaltimella olisi sormille ja polviin puhaltanut. Nyta ollaan tieten Mojaven autiomaan keskella Baker nimisessa kylassa, missa parjaa hyvin espanjalla ja kiinalla!!

Kaikkien siltarumpujen Äiti

2008-09-20T21:55:00.000-07:00

Lauantai aamuna läksimme yhdeksältä matkaan. Tie numero yksi on viimeisen päälle motskaritie. Jos joku tie on suunniteltu moottoripyöräilijöitä varten, niin Amerikan ykkönen on sitä. Ja toinen hyvä puoli on siinä, että sitä riittää. Satoja kilometrejä, välillä Tyynen meren pärskeiden tasolla ja välillä huikaisevan korkealla vuorella, josta näkyy useita maininkien huuhtomia karikoita ja lahtia. Tie puikkaa välillä synkeään metsään, missä neulansilmä toisensa jälkeen tulee houkuttavana eteen. Välillä vauhti tippuu pariin kolmeen kymppiin, mutta välillä on mutkaisia osuuksia, joissa saa päästellä yli satastakin. Kaiken kokoista ja näköistä mutkaa.
Ja tulihan se San Fransisco näkyviin. Nyt se on sitten kaikkien siltarumpujen äiti Golden Gate on nähty ja ajettu ylikin. Jotenkin se tuntui juhlalliselle. Kaupungin jyrkkien katujen ihmettelyn jälkeen suunta itään ja kohti Yosemiten luonnonpuistoa. Majapaikka löytyi Sonorasta ja koska oli jo pimeää en osaa sanoa kaupungista mitään.
Kuvissa on leijona, joka näytti hylkeelle. Ja se tosiaan ääntelee että oink oink. Pari lintuakin näin ja sitten todistus ensimmäisen 7000 kilsan ajosta. Ja Alcatraz piti ilman muuta liittää mukaan.

Kaliforniaan

2008-09-20T11:16:00.000-07:00

Crescent Beachilta lähdön jälkeen oli pikku pätkä päätietä, jonka jälkeen etsiskelimme paikkaa, missä voi ajaa punapuun läpi. Ja löytyihän se pienen etsiskelyn jälkeen.
Oikein hävettää, kun taannoin kerroin Oregonin isoista kuusista. Päivän mittaan ajelimme punapuumetsissä useampaan otteeseen. Laineen Tapion kanssa laskimme yhden puun kooksi vajaa pari tuhatta mottia. Puun halkaisija on seitsemän metriä, jolloin säteeksi tulee 3,5 metriä. Säde kertaa säde kertaa pii kaavalla tyvessä on puuta 38,5 mottia metrillä!
Kotkat, peurat ja farmit tulivat eteen harvakseltaan. Jotenkin olisi luullut Kalifornian olevan vailla takamaita ja synkkiä saloseutuja. Mutta iso on Kalifornia, täytyy sanoa. Koko päivä ajeltiin, reilut 500 kilsaa ja aina vähän päästä Tyyni valtameri nimestään poiketen tuuppasi maininkia milloin hiekkarantaan milloin taas jykevään kallioon.
Elämäni kanttaavin päivä kaikkinensa. Kurvattavaa tosiaan riitti. Petroliassa bensaa ja taas matkaan. Nyt olemme Gualalassa, espanjalla pärjää vallan mainiosti.

Viileää

2008-09-17T22:11:00.001-07:00

Woodburnissa katselin taivaalle ja henkäilin syvään. Taidan vetää pikkuisen jämerämmän vaatetuksen kuin kaverit, mikä valinta osoittautui myöhemmin oikeaksi. Ilma oli pilvinen ja tyven eikä mittarissakaan ollut kuin 15 astetta. Taipaleelle päästiin kahdeksan aikaan. Corvalliksessa pysähdyttiin Subwayhyn ottaan lisäaamupalaa, sillä Super 8 motellin super fast oli melko kehno.
Tankkasimme edellisen kerran Cougarissa eli puuman kylässä. Suuntasimme kuitenkin eilisellä tankkauksella kohti Oregonin synkkiä saloja ja todellisia takametsiä. Niitä tosiaan näimmekin. Tunti toisen perään synkkiä kuusimetsäisiä salomaita. Jos joku haluaa ajella kuusimetsässä, suosittelen hänelle vilpittömästi Oregonia. Kuusia oli kahden laisia eirttäin isoja ja sitten veret seisauttava kokoisia köriläitä. Muutenkin osavaltio on minun mieleen.
Ja tielle taas. Ajettiin, ajettiin ja ihmeteltiin. Kartasta loppui tiet, mutta onneksi ahkerat amerikaanot olivat vääntäneet vaikeaan maastoon mutkaista tietä suomipoikien kantata. Eksyksissä ollaan, mutta harvinaista kyllä tällä kertaa en yksin. Kysyimme neuvoja harvakseen ohi kulkevilta. Yksi neuvoi palaamaan takaisin, toinen ajanmaan ilman muuta oikeaan kolmannen olevan täysin vakuuttunut vasemman tien johtavan kylille ja bensa-aseman luo.
Otappa siitä selvää. Lähdimme vasempaan ja tietä tosiaan riitti. Riitti siihen asti kunnes Hondani oli horaissut viimeisen lusikallisen bensaa. Mutta tiimityö auttaa. Jäin odottelemaan apuja Oregonin kuusten väliin muodostuneelle aukiolle. Eikä aikaakaan, kun uni voitti Suomen pojan. Näin unta vaimostani Sinikasta, olimme tutuissa puuhissa, mutta emme suinkaan pyykkäämässä tai ruuanlaitossa. Oikeastaan otti päähän kun Pete herätti minut ja sanoin Hondien oleva syöläitä.
Ja taas mentiin, varuksi ennen Kalifornian puolella olevaa Crescent Cityä tankkasin Nevalaisten kanssa. Olisihan se häpeä, jos kahdesti saman päivänä juoppohonda tempun tekisi. Mutta nyt kaikki hyvin: Ocean view, high speed internet, good company and all other you can imagine.
Pari kuvaa eteläisen Oregonin ja pohjoisen Kalifornian suunnalta. Oikein sydämestä otti, kun piti ajaa yhden hyvä kotkakuvauspaikan ohi. Mutta jospa niitä tulisi. Niin, kilsoja tuli mittariin viis ja puolisataa.

Hikeä pukkaa

2008-09-17T22:11:00.000-07:00

Mahtavasti eteni päivä, mutkaista ja melko sileää vuoristoista metsätietä. Valtavan isoja puita on Amerikan metsissä verrattuna meidän risukoihin.
Mount Reinier vuoren vieressä käytiin reilun 2000 metrin korkeudessa. Hyvät näköalat, Sant Helensin tulivuoren ohikin ajelimme. Ei sieltä enää savua noussut, sillä taisi vuoden 1980 pamauksessa enin onka lähteä .
Illan pimetessä porukka hajaantui kahtia, mutta tunnin viivytyksellä saatiin letka kasaan ja nyt ollaan Oregonin osavaltiossa ja kylän nimi taitaa olla Woodburn, jonkun verran Portlandista etelään.
On muuten aika vaikeaa, mutta mukavaa ajella 11 pyörän kolonnassa neli – viisikaistaisella, tupaten täynnä autoja olevalla moottoritiellä. Vauhti satasen paremmalla puolella ja samaan liittymään pitäisi kaikkien keretä.

Mahtava puisto

2008-09-16T12:35:00.000-07:00

Seattlen Carkeek puisto oli mahtava. Valtavia puita ja hämyisää tunnelmaa. Kolibreja ja variksia tapasin.

Suomi-ilta

2008-09-16T09:33:00.000-07:00

Mikko innostui niin paljon vierailustamme, että vetaisi Suomen lipun tankoon. Sen verran tyyni ilta, että Jarmon piti mennä auttamaan, että värit näkyisivät. Grillattiin, pelattiin kaljabingistä ja ennen kaikkea viihdyttiin.
Kuvan iltarusko on Mikon saunan terassilta. Takana Olympian vuoristo sademetsineen. Välissa Tyynen valtameren Buget lahti. Huonompiakin maisemia on saunan terassilta nähty.

Johan lämpeni

2008-09-15T18:08:00.000-07:00

Lähdimme jo seitsemän aikaan 100 Miles Housen hotellista. Pakkasta oli neljä ja puoli astetta. Ajeltiin vajaa sata kilsaa ja otettiin aamupala Clintonissa.
Minä oli saanut tarpeekseni pekonista ja makkaroista, tilasin siksi pihvin ja kaksi munaa. Ihan kelpo aamupala pakkasessa köröttelevälle motoristille.
Mahtavan kanjonijoen reunaa ajelimme etelään Boston Barin ohi Hopeen, missä oli lämmintä paljon enemmän kuin talven karkaisemat suomalaismotoristit osasivat odottaa. Tämä ei kuitenkaan lyönyt ällikällä kokeneita suomalaismotoristeja, päivastoin. He yksinkertaisesti vähensivät vaatteitaan nokkelan omatoimisesti ja näin toimien välttivät uhkaavan lämpöhalvauksen. Ulkoilman lämpö oli noussut hujauksessa plus 25:een.
Ja hanaa strippauksen jälkeen, nyt suuntana länsi, jonkun joen etelärantaa. Abbotsfordista koukkasimme jenkkien puolelle. Tullimies puisteli päätään, kun kerroimme minne olemme matkalla.
Mahtavan pitkärunkoisten kuusien pyykittämän metsän läpi ja lopuksi pikku matka osin kuusikaistaista motaria. Nyt naputtelen tätä erään Mikon patiolla. Hän on muuttanut Suomesta vuosikymmeniä sitten USA:an Kokkolan seudulta. Mukavan tuntuinen hemmo, on matkanjohtajan sukulaisia, eno luultavimmin.
Nyt lähden saunaan.

Huonoa tietäkin välillä

2008-09-14T19:15:00.000-07:00

Eilen kehuin teiden tasiaisuutta. Nyt kokeiltiin taas toista päätä.
New Hazeltonissa oli lämpötila nollassa kun lähdimme ja ankaria sumulontteja alkumatkasta.
Päätimme oikaista Vanderhoofista suoraan Quesneliin käymtää Prince Gerorgessa. Oikaisihan se 50 kilsaa, mutta aikaa meni reilu tunti enemmän, kuin katupyörillä matkassa olleiden kavereiden, jotka prinssikaupungin näkivät.
Välillä ihan kelvollista soratietä, mutta välillä huomattavan huonoa ja kapelaa. Nyrkinkokoista kiveä ja silleen. Ja ne nimismiehenkiharat oikein ameriakn malliin. Mutta niin vaan Blackwaterin parin sadan kilsan mittainen oikotie tuli testattua ja kyllä kannatti.
Tuntui asfaltti sen röykytyksen jälkeen mukavalle. Aurinko paistoi koko päivän ja oli muutenkin absoluuttinen ajokeli. Varjot venähtivät tosin uhkaavan pitksiksi ennen kuin saavuimme 100 Miles Housen motelliin.

kuvia

2008-09-13T22:59:00.001-07:00

Joo

2008-09-13T21:24:00.000-07:00

Viisi kokonaista päivää ajettu ja 3600 kilsaa mittarissa. Savea, soraa, mutta valtaosin asfalttia on ollut alla. Ihan työstä käy, mutta mukavasta sellaisesta. Porukka alkaa tuntea toisensa ja juttu lentää tauoilla ja iltaisin tosi mukavasti. Kommentoikaapa juttujani!

Kohti etelää

2008-09-13T18:58:00.000-07:00

Kalliovuorten kylmä yö oli kuurannut pyörämme kauniin jääkerroksen alle. Vuoren harjan takaa pilkistävä aurinko kuitenkin sulatti ratutaratsumme varsin pian ja pääseimme matkaan.
Aamupalan jälkeen ajaa hurautimme suoraan New Hazeltoniin Cassiarin valtatietä pikin. Sinne tuli matkaa hitusen alle 800 kilometriä. Aurinkoa, sadetta, soratietä, savitietä ja ällistyttävän hyvää asfalttia. Eli kaikkea mitä pohjolan mies konepyörän selässä kaipaa.
Pikkuhiljaa vuorentuoksuinen ruska jäi taakse ja laskeutuessamme British Columbian keskiosien laaksoihin vastassamme oli tuttu havumetsien tuoksu.
Tällä alueella kesä jatkuu vielä ja iltauauringon säteet saivat vihreistä puista monelaisia sävyjä hämmästeltäväkeni.
Kuvan kanatan kettu oli loukannut takajalan ja siinä hiippaili anovan näköisenä, josko joltain apua saisi.

USA jäi

2008-09-12T19:46:00.000-07:00

Jätimme USAn taaksemme muutamaksi päivää. Ihan jo mielenkiinnolla odottaa pääsyä takaisin USA:an ja tietoa siitä, mihin tuokseen kymmenet uutiskanavat ovat tulleet Sarah Palinin perheen huumeiden, sukupuoli- ja muiden elinten käytöstä. On siinä sellainen soppa että alta pois. Mutta kyllä se siitä, sillä Sarah edustaa naisellisia arvoja, varsinaista naisenergiaa!

Puoli rautaperse = 825 kilsaa yhdeksässä tunnissa

2008-09-12T18:20:00.000-07:00

Hainesista ei tosiaan lähtenyt lauttaa vasta kuin maanantaina. Watson Lakeen kuitenkin teki mieli yöksi. Ei muuta kun aamukahdeksalta taipaleelle ja ensin 250 kilsaa pojoiseen.
Se eilen mainitsemani tie oli tosiaan upea. Uskon meidän ajoituksen vaikuttavan kauneuteen, sillä muutaman viikon päästä värikylläisyys vaihtuu talven harmauteen.
No Haines Junctionista suuntasin itään ja vajaan 600 kilsan kuluttua saavuin perille. Kalliovuorten kylmä kuuro piiskasi hondamiestä ehkä 50 kilsan verran. Muuten oli ihan mukava keli. Kylmimmillään vuorilla on vain pari astetta lämmintä.
Porukkamme hondamiehet ajelevat rauhallisen vakaasti, kun taasen bemaristeissa löytyy virtaa enemmän. He hurauttelevat kuin kevätlaitumelle päästetyt vasikat, innoissaan ja vapautta haistellen.
Kuvassa on Haines Junctionin länsipuolella olevat vuoret. Ne tuli katselluksi kahdesta suunnasta.

Sutta pakoon

2008-09-11T20:31:00.000-07:00

Lähdin sutta pakoon Hainesista ja karhu tuli vastaan!

Kaunein tie

2008-09-11T18:16:00.000-07:00

No nyt sekin on nähty, maailman kaunein tie. Ajelin aurongonpaisteessa Whitehorsesta Haines Junctioniin. Kuppi laihaa kahvia, hyvä pikkuleipä ja tankki täyteen. Tankatessa tapasin yhden tsekkimiehen, joka oli tuonut V-strominsa lentokoneella Montrealiin.
Mies oli kuukaudessa ajellut jo 13.000 kilsaa, käynyt Inuvikit ja muuta kaukaiset lylät. Oli laskeutumassa etelään ja kuukauden kuluttua lennättää pyörän takaisin kotiin. Ei vielä tiennyt mistä.
Niin, se kaunis tie alkoi Haines Junctionista. Puusto väheni pikkuhiljaa ja lumipeitteiset vuoret alkoivat olla samalla tasolla tien kanssa. Maisema oli paljasta tundraa. Näki, että vuorille oli satanut jo ensilumen. Lämpöälään ei ollut kuin puolikymmentä astetta.
Ruskan värit olivat käsittämättömät. Puneinen ja keltainen olivat viimeisen päälle kirkkaita. Vajaa sata kilsaa ennen Hainesia tie alkoi viettäää alaspäin ja kohta olikin USA:n raja vastassa. Ja sen jälkeen yhtä myötäistä kohti tyynen meren rantaa. Hetkessä oli ruska ja vuorten kylmyys tipotiessään, vehmaat lehtipuut reunustivat tietä. Tien vieressä virtaavan joen yläpuolella kaarteli valkopääkotkia ikäänkuin toivottaen kylmän kangistamat suomalaismotoristit tervetulleiksi.
Ja Hainesissa ollaan ja lujasti, sillä suunnitelmiimme kuuluva lautta lähtee Skagvayhyn vasta alkuviikosta. Mutta eihän se tee kun 600 kilsan mutkan palata tietä myöten Alaska Highwaylle.

Matka jatkuu ja aurinko paistaa

2008-09-11T10:10:00.000-07:00

Dawson Cityn kuraisilla kaduilla tuli kokeiltua paikallista tapaa ajaa ilman kypärää. Pidän kuitenkin kypärää erinomaisena keksintönä. Eilen päästelimme reilun 500 kilometriä etelämmäksi Whitehorseen. Matka Klondiken kultakenttien poikki taittui aliuksi tihkusateessa, mutta Whitehorsen lähestyessä aurinko kuivatteli meidät. Tiekin parani erittäin mainioksi eikä enää tarvinnut kytätä tiessä ammottavia reikiä.
Nyt olisi tarkoitus ajella Hainesiin josko vaikka karhuja ja valkopääkotkia näkyisi.